—Vendell, elä viitsi puhua siitä asiasta—
—No niin, kun kaikki on teidän välillänne lopussa—ja kun Rauhalahti todella välttämättömästi kaipaa miespuolista hoitajaa,—ymmärräthän itse ettei Martta yksin voi ajan pitkään suurta hovia hallita, vaikka hän sitä väittäisikin—
—Väittääkö hän sitä?
—Kyllä hän sitä väittää: antakaa minun koettaa, sanoo hän,—edes yksi vuosi vielä eteenpäin!—Mutta elä sekota minua. Niin,—ja kun nyt koko sukukin kehottaa minua siihen,—ei ainakaan kellään ole sitä vastaan,— olen minä aikonut kosia häntä.
—Jaha—
—Mitä? Se taisi kummastuttaa sinua?
—Ei, ei, minä vannon, että Martta ei voisi saada parempaa miestä—
—No niin, se ilahuttaa minua. Minä aijon siis kosia häntä. Mutta, siinä on eräs suuri »mutta». Katsos, jos minun on ottaminen vastaan Rauhalahti, tulee asemani kömpelöksi sen puolesta, että täytyy hakea suuria kiinnityslainoja, joilla lunastan vävyt—
—Minä autan sinua, sinä saat kaikki minulta etkä tarvitse ollenkaan kiinnittää.
—No kas niin, tunnustaakseni se olikin salainen toivoni. Kätesi tänne ja kiitos!