—Vai niin Vendell, että sinusta siis tulee Rauhalahden isäntä, ja rupeat polttamaan piippua ja istumaan keinutuolissa, niinkuin setä ennen!
—Rauhalahden herra minusta tulee, jos vaan kaikki käy niinkuin ajattelen. Mutta nyt on niin, että asialla olisi kiire, sillä tärkeätä on juuri se, ettei Martta saisi omin päin hallita kartanoa vielä yhtä vuotta, kuten hän tahtoisi. Hän tekee siitä talosta lopun. Ajattele sitä tyttöä: se on saanut päähänsä, että koko maatila on vähitellen luovutettava pieninä palstatiloina sen omille torppareille ja muille maattomille!
—Vai niin?
—Niin, oletko moista kuullut! Keltä se on tuon saanut, vai liekö itse jostain lukenut, en ole päässyt selville. Maan omistaminen—? sanoo hän—on hirveätä vääryyttä—
—Kuinka—kuinka se oli, sanos vielä kerran.
—Maan omistaminen on nyt yhtäkkiä tullut hirveäksi vääryydeksi muka.
—Sinä et ymmärrä: hän tarkottaa suuren maan omistamista, jota ostetut voimat viljelevät—sitä hän tarkottaa.
—No eikö se ole hassua! Mutta hän vaan hokee: »maa on sen, joka sitä viljelee»,—»me, olemme parasiitteja, kansan kuristajia»,—»kansa on vapautettava»—Sanalla sanoen, tyttö on aivan suunniltaan ja valmis mihin hurjuuksiin hyvänsä, jos hänelle vaan annetaan valtaa ja aikaa,— ja sedän hän kirjeillään kietoo sormensa ympäri missä asiassa tahansa, kuten hyvin tiedät. Tahdotko nähdä mitä setä kirjottaa hänelle Norjasta? Saat itse kuulla:—»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa» —jaha tuo alku ei kuulu asiaan.—
—Lue kaikki—
—»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa ja vilposessa Norjassa,— niinkin hyvin, että jos minulle nyt sanottaisiin: saat tulla takasin, minä jäisin kahden vaiheille. Ei niin, että olisin jo unohtanut armaan synnyinmaani, vaan niin, että personallista kotia ei minulla siellä enää löydy. Mitä silloin meni rikki, sitä en saa tunteissani enään ehjäksi. Mutta minä olen siihen jo asettunut, eikä se minua enää murra.—Mitä tulee sitten sinun aatteihisi Rauhalahden tulevaisuuteen nähden, niin tietysti kaikki riippuu siitä, rakas lapseni, onko todennäköistä, että sinä myymällä kartanosta palstatiloja köyhälle väelle ja pitkällä maksuajalla voit lunastaa muut osakkaat. En tahdo kuitenkaan mieltäsi masentaa, vaan toivon sydämmestäni, että joitakin mahdollisuuksia vielä ilmaantuu sinun niin hartaan halusi toteutumiseksi. Katsonhan muuten minäkin maailmaa jo toisilla silmillä kuin ennen. En tuntenut ennen sitä onttoutta, jonka päällä me kaikki elimme. Nyt sen tunnen. Paljon pitäisi olla toisin,—koko pohja pitäisi olla toinen, sen minä myönnän, mutta en vaan enää pysty ajattelemaan itseäni toteuttajaksi. Minä olen siihen liian vanha.—Mutta sinä, nuori täyteen tarmoosi heräävä tyttöni—ja sinun tuleva miehesi, jota en voi lakata sinulle toivomasta—»—Etkö luule, Edvard, hänen tarkottavan minua? No niin:—»sinä ja sinun miehesi jota»—ja niin edespäin— »toteuttakaa te mitä hyväksi ja jaloksi ymmärrätte,—siihen toivoo teille voimia ja pitkää ikää teidän»—Hä? Mitä sanot? Tyttö hupakon tyhmyydet ovat kuin ovatkin tarttuneet ukkoon.