—Aasi! Sinä olet täydellinen aasi, Vendell!
—Mitä nyt?
—Se, mikä ihmisessä on viisainta, sitä sinä sanot tyhmyydeksi! Minä kysyn sinulta: mitä maailma siitä paranee, että sinä nyt vuorostasi rupeat istumaan Rauhalahden keinutuolissa ja polttelemaan piippuja? Emmekö ole sinun kanssasi satoja kertoja puhuneet, että elämä—niinkuin se nyt on, on nurin päin,—että taide ei ole taidetta eikä sivistys ole sivistystä? Ja nyt tulee ihmisiä, jotka juuri sitä tuntevat ja tahtovat vapauttaa kansan, että maailmasta vihdoin jotain tulisi,—ja sinä sanot: se on tyhmyyttä! Sinussa taitaa sittenkin olla joku määrä nousukkaan verta, Vendell parka!
—Anna tulla vaan, kyllä kestetään.
—Mutta se Martta, huomaan minä, onkin sellainen tyttö, ettei teistä vävyistä kukaan tule viisaudessa hänen rinnalleen.
—Vai niin sinä nyt ajattelet!
—Tukea teidän pitäisi häntä ja kannattaa kaikin tavoin hänen aikeitansa,—kaikissa tapauksissa iloita, että on yksikin valoisa pää teidän joukossanne.
—Jos hän todella on niin viisas, niin hän varmaani on jumalatar, sillä viisaus ei ole sittenkään hänen etevin ominaisuutensa. Lienetkö koskaan toden teolla katsahtanut hänen silmiinsä?
—Sinä poloinen taidat puhua hänen ulkonäöstään. Ei Vendell,—kauniita ja siveellisiä on joka askeleella, myös on joka paikassa rikkaiden kartanoiden tyttäriä, mutta että joku sellainen sanoo: me olemme parasiitteja,—kas se on todella jotain. Vuorena seisoo hän teidän keskellänne, Vendell, niin lapsi kuin onkin. Minä sanon sinulle, että se tyttö on timantti tavallisten rapakivien seassa, niin, juuri se sama Martta, jossa sinä näet vaan ulkonaista kauneutta, juuri se Martta, sanon minä, se sama Martta——
—Älä viitsi huutaa hänen nimeänsä tämmöisessä paikassa.