—Mimmoisessa paikassa?
—Tämmöisessä. Et muista missä olemme. Katso ympärillesi. No, no, Edvard, enhän minä niin pahaa tarkottanut. Mikä sinun nyt tuli? Miksi noin luhistuit? Seis, mihin sinä juokset? Älä toki ilman päällysvaatteita!—Edvard, kuule minua! Edvard! Minä tulen mukaasi!
Mutta. Edvard oli jo mennyt.
Tarkkaavasti ja punnitsevasti herra Vendell jäi siihen pitkäksi aikaa kuuntelemaan ja katselemaan Edvardin jälkeen,—kuunteli ja katseli niinkuin kelloseppä, joka pysähtyneen koneen on saanut jälleen käymään.
Sitten katsahti ympärilleen ja kun ei ketään ollut huoneessa, istui hattu päässä pianon ääreen.
Diskantti oli aivan epäsoinnussa.
Sensijaan olivat matalat äänet mahdollisia, ja ei Vendell diskanttia nyt tarvinnutkaan, sillä se elämänsurua kuvaava pianofantasia, jonka hän oli Martan syntymäpäivää varten harjottanut, kulki kokonaan vaan matalissa äänissä, ja sitäpä hän nyt rupesikin soittamaan. Eikä hän soittanut ainoastaan yhtä suurella innolla kuin olisi soittanut silloin siellä, vaan vielä paljon innostuneemmin ja voimakkaammin. Eivät myös hänen sormensa olleet milloinkaan ennen niin hyvin tehtäväänsä tehneet. Sävelvirrat erkanivat, yhtyivät, toinen juoksi toiseen semmoisella vauhdilla ja voimalla, että hänen omaakin selkäänsä alkoi karmia. Hän oli tällä soitolla jättävinään ikihyvästit Martalle. Suruahan se oli, synkkää surua, niinkuin oli alunpitäin aijottukin,—mutta sittenkin joku merkillinen, surua korkeamman innostuksen väre rupesi—erittäinkin oikean käden voimakkaasta kosketuksesta—tuntumaan pohjalta, kehittyi kehittymistään, kunnes lopulla muutti koko sävellyksen kahleista vapautuneen sielun nousuksi ylimpiin korkeuksiin.
Vendell heräsi haltioistaan vasta sitten kuin huoneeseen oli tullut siivooja, avannut ikkunan tuoreelle pakkas-ilmalle ja ruvennut lattialta lasinsirpaleita lakasemaan. Silloin Vendell nousi pianon äärestä, pyyhki hihalla silinterinsä ympäri, pudisti tuhkaa vaatteistaan, nyki takkinsa suoraksi, ojensi kauluksensa ja läksi kotia valmistelemaan matkaansa Atlantin yli.
Hänen tehtävänsä vanhassa maailmassa oli suoritettu loppuun.
10.