Kinturin kuolema.
Jo ovat palanneet pakolaiset, jo ovat kotimaan satamat karkotetuille jälleen avautuneet, jo ovat kotimaan rannat olleet valkosina tervetulon huiskutuksista, jo ovat kotiportit olleet köynnöksiin kukitettuina ja kotikatot liputettuina.
Saivat takasin maansa, jotka mailtansa karkotettiin,—mutta Kinturit eivät vaan vielä ole maitansa takasin saaneet.
Mitä erityisesti Kinturin Janneen tulee, niin—takasinpalaamisesta puhumattakaan—eipä enää ollut edes olemassakaan sitä mökkiä, jonka hänen esi-isänsä olivat kiviaidoilla aidottaneet, jossa hän itse oli syntynyt, jossa kasvanut, johon nuoren vaimonsa tuonut, jossa kuunnellut lapsiensa pilpatusta. Kinturien kuokkimat pellot ovat Vaanikkalan muihin viljelyksiin yhdistetyt. Kiviaidat ovat vielä paikallaan, polutkaan eivät ole vielä kaikin paikoin umpeen kasvaneet, sama vääräoksainen honkakin on jäänyt entisen portin kohdalle humisemaan, mutta itse mökki on poissa, sen paikka on auralla käännetty. Vanhan tuvanpuolen polttivat riihipuina, kamarin tukkeja olivat vieneet sikoläätiksi Vaanikkalan ison navetan viereen.
Vaanikkalan isäntä oli kuin olikin päässyt valtiopäiville, jossa hänkin mitä innokkaimmin oli vaatinut karkotettujen takasinkutsumista ja laillisten olojen palauttamista. Hän oli lihonnut niin kovasti, että— keinutuoleista puhumattakaan—ei yksikään lehti leveimmilleen levitettynä hänen leveyttään enää voinut peittää. Ja mitä enemmän lihosi, sitä sitkeämmin vakaantui uudessa käsityksessään että on olemassa suuri erotus maan omistajan ja maan viljelijän välillä, sillä maan omistaja on se, joka ei viljele maata, mutta maan viljelijä on se, joka ei omista maata. Ja saada häntä enää tästä vakaumuksesta olisi ollut yhtä vaikea kuin saada häntä laihtumaan. Kinturi ei voinut enää ollenkaan nähdä häntä silmiensä edessä, vaan oli muuttanut toiseen kylään, vanhaan, tienvarrella olevaan mäkitupaan Marinsa kanssa asumaan. Ja vasta sieltä käsin, kun samallaisia isäntiä näkyi yhtälailla kaikkialla muuallakin, alkoi hänen erikoisvihansa Vaanikkalan isäntää kohtaan antaa myöden, jopa niinkin, että hän saattoi joskus tarjoutua sinne ansiotöihinkin. Sitäpaitsi alkoi kuulua että isäntä oli joutunut omien neitityttäriensä armottoman kurin alaiseksi ja vielä ruvennut pahoin juomaan, erittäinkin valtiopäiviltä palattuaan. Kinturin tuli isäntäpahaa surku. Hän ajatteli: se katuu tekojaan!
Kinturi kävi töissä milloin missäkin,—teki kaikellaista pientä naperrusta kelle hyvänsä, joka palkan maksoi, sillä ken työnsä kauppaamisella elää, ei hänen auta isäntiä valikoida. Joutuipa hän sillä tavalla kerran Rauhalahteenkin töihin, sinne vanhan vasikkaläävän kivijalkaa ulkopuolelta rappaamaan. Siinä hän, muulle väelle tuntemattomana ukkona, paikkaili kivijalan rakosia, seisahtui tapansa mukaan tuontuostakin työssään ja tuijotti eteensä; välistä puheli murahdellen itsekseen. Kun sitten kuuli askelten kopinaa, heräsi ajatuksistaan ja ryhtyi jälleen toimeliaasti työhön, ettei luultaisi laiskaksi.
Rappaus ei ollut vielä loppuunsuoritettu, kun hän käskettiin kartanon puutarhaan. Siellä hän sai tehtäväkseen penkoa puhtaaksi hyötymansikkamaata ja riipsiä irti syksystä jääneitä lonkeroita.
Täällä hänet tapasi ja tunsi se Vaanikkalassa asunut nuoriherra, jonka nyt sanottiin lunastavan kartanon haltuunsa. Silmät innosta säihkyvinä nuoriherra kuvaili Kinturille kuinka maaolot tulevat kohta perinpohjin muuttumaan; selitti, että kaikki verot maan muokkauksista ja parannuksista kokonaan poistetaan, ja veroja ruvetaan yleisiin tarpeisiin ottamaan ainoastaan sellaisesta maaperästä, joka asemansa tai viljavuutensa vuoksi on muita maita edukkaampi. Silloin suurten maiden omistajat tulevat pakotetuiksi luovuttamaan viljelemättömät maansa halukkaille viljelijöille, koska maita ei enää kannata viljelemättöminä pitää ja heidän entiset työvoimansa siirtyvät omaa maata muokkaamaan.—Kinturi ei voinut tätä puhetta aivan ymmärtää, ehkä sen vuoksi, ettei osannut uskoa kuulevansa mokomalta herrasmieheltä juuri sellaista, mitä oli kaiken ikänsä omissa luissaan tuntenut; tai ehkä senkin vuoksi, että Edvard puhui liian nopeasti. Liian nopeasti puhui Edvard taas sen vuoksi että oli itsekin vasta äskettäin lukenut asiasta suuren ajattelijan Henry Georgen kirjoissa, ja että tämä kysymys koski hänen sisimpiä sydänasioitansa, joka yksin, niin kummalta kuin se kuuluukin, oli antanut hänelle siveellisen nousemisen voimaa.
Moiset puheet herättivät Kinturissa kuitenkin luottamusta Edvardiin.
Kohteliaisuudesta nuorta herrasväkeä kohtaan hän aina näiden läsnäollessa koetti näyttää iloselta ja reippaalta, läskipä joskus pientä pilaakin, sekä nauroi, molemmin käsin kuivaten vuotavia silmiään. Mutta nuori herrasväki taisi sittenkin huomata, ettei Kinturin ollut hyvä olla.