Ei kukaan tiennyt hänelle neuvoa minne päin Kinturi oli täältä lähtenyt, sen kuin että oli sanonut menevänsä töitä hakemaan.
Silloin vaimo sanoi pahaa aavistavansa, sillä ei Kinturin ollut milloinkaan tapana näin kauan viipyä poissa, vaan aina hän oli käynyt kotona katsomassa ja raha-ansioitaan tuomassa. Ja vaimo läksi häntä hakemaan. Kulki kylästä kylään, paikasta paikkaan, juoksi ympäri koko pitäjän, kunnes löysi hänet tuntemattomasta kylästä, erään pienen mökin matalasta kamarista, jonka joku armelias muonamies oli hänelle sairastamista varten luovuttanut. Siinä oli Kinturi jo viikon maannut ilman hoitoa. Oli niin huonona, ettei hänestä ollut enää pois vietäväksi, ja niin kankeana, että Mari tuskin sai hänen yllensä puhtaan paidan, jonka oli onneksi tuonut mukanaan. Mutta sai hän sen kuitenkin. Hankki myös puhtaamman peitteen, käänsi Kinturin makaamaan selälleen ja ojensi hänen molemmat kätensä peitteen päälle kupeita myöten. Sitten hän kolusi nurkista pois hämähäkin verkot, pyyhki permannon märällä rievulla ja toi katajaista. Tämän tehtyään hän istui ja tottumuksesta haki silmillään rukkia tai jotain muuta työtä aikansa kuluksi, mutta silmät eivät löytäneet mitään tuttua esinettä tästä umpivieraasta huoneesta. Ei ollut siinä tuttua muuta kuin hänen Kinturinsa piirteet. Laihtuneihin kasvoihin ei hän niiden kärsivän ilmeen vuoksi raskinut kauan katsoa, mutta peitteen päälle ojennettuja käsiä hän katseli kauan. Valkosten paidanhihojen altakin hän tunsi Kinturin tanakat, tutunsuuntaiset, ikäänkuin johonkin tarttumaan aina valmiit käsivarret. Sitten katsoi käsiä ja ihmetteli ettei koskaan ennen ollut niitä näin tarkkaan katsellut. Semmoiset mahtavat suonetkin kun niissä olivat! Kyllä oli moni, moni työ niiden alla valmistunut, moni kuokka oli tyngälle kulunut, moni varsi lahonnut. Käden selkä oli tummanruskea, käsnäinen ja karkea, kämmen ja sormien alukset paksunahkaiset, mutta kiiltävän sileiksi ja vaaleanpunasiksi kuluneet. Koukistuneet olivat hänen sormensa aina, niinkuin olisivat olleet sahran kurkeen luodut. Ja juuri sitä koukistusta katsoessa Mari nyt ensikertaa noiden käsien mukana häpesi kaikkea sitä tyhjää naperrusta, mitä maailma oli niiden tehtäväksi viime vuosina pannut, ja vaan niiden käsien katselemisesta myös ensi kertaa ymmärsi kaiken hänen jäykän, vuosikausia kestäneen vaitiolemisensa ja vieraantumisensa—ymmärsi, ja hiljaa itseänsä vuoteen ääressä keinutellen itki.
Kinturi ei saanut yskältä ja kuumeelta sanotuksi muuta kuin että loppu lähestyy, osotti kukkaroansa, josta Mari löysi pienen avaimen ja 3 mk 16 penniä. Avain kuului Kinturin nurkkakaappiin, jossa Kinturi nyt ilmotti olevan vähän säästöjä Marin varalle. Nämät asiat vaivoin selitettyänsä hän tahtoi Maria keittämään kahvit.
Aivan hyvin Mari tiesi, ettei Kinturille noin kovassa kuumeessa kahvi maita ja että tarkotus oli vaan saada Mari itse juomaan. Se oli sitä Kinturin vanhaa kahviylpeyttä. Jos olisi ollut jostain ottaa vehnäset, olisi Kinturi niitäkin vaatinut. Mari siis keitti kahvin, ja haikeasti itkien joi hänen nähtensä neljä kuppia. Kinturi tällöin raotteli tuon tuostakin silmäluomiansa katsoakseen täyttikö Mari hänen viimeistä tahtoansa. Mutta sittenkuin Mari oli nämä juhlakahvit juonut, ei Kinturi sen enempää silmiänsä enää avannutkaan.
Hänen hengityksensä kävi epätasaisesti, milloin pitkään ja harvakseltaan, milloin taas nopeasti, ikäänkuin olisi enempää ilmaa tavottanut. Yskä antoi vähitellen myöden, kuume pakeni ruumiista ja kalpeus nousi kasvoille. Nyt Mari ymmärsi, että kuolema todella tekee tuloaan. Lääkäriin turvautumisen ajatuksesta oli Mari jo aikoja sitten tottunut pois. Kaksi oli hänen lapsistaan kuollut: toinen oli kuollut matkalla lääkärille, toinen—kun ei ollut varoja lääkäriä kotiin tuoda. Muut olivat Marin omista keitoksista saaneet lievennystä. Kun hänellä ei ollut täällä mitään niitä keitoksia, joita oli kotona ennen juottanut vilustuneille lapsilleen ja kun hän kuitenkin toivoi, että ruumiinlämmön palautuminen vielä voisi pelastaa Kinturin, ei hän muuta keinoa tiennyt kuin lukitsi oven, riisui kaikki vaatteensa, meni peitteen alle Kinturin luo ja painautui hänen kainaloonsa. Tässä hänet tapasi itku. Sillä kun hän lämmittäen sivusi kädellään pitkin Kinturin kylkeä, tunsi hän kaikki ruumiinmuodot niiltä ajoilta, jolloin he eivät vielä olleet toisistaan vierottuneet. Erittäinkin itketti häntä se suuri kuoppa, joka oli muodostunut kohta kylkiluiden alle. Itketti myöskin kuunnella sydämmen tykkimistä, kun hän painoi korvansa Kinturin rinnalle.
Vaikkei Kinturi enää jaksanutkaan herätä ja avata silmiänsä, jaksoi hän kuitenkin—Marin lämmityksistä elähtyneenä—vielä nähdä unia. Hän näki koko ajan unia taivaasta. Ja näki niinkuin takasin maan pinnalle.
Niinkuin usein ennen, niin nytkin taivas hänen suureksi ilokseen ei esiinny minään paljoväkisenä juhlasalina, jonne tultua pitäisi ujostella parempia ihmisiä, niinkuin herrasväkeä ja sillä tavalla. Vaan milloin hänen kulkiessa taivaan esipihoilla ovi sattuu raolleen, hän näkee siellä puhtainta luonnon luontoa, näkee mehevän nurmen, jossa vasikat käyvät ja päivänen korkealta paistaa heidän selkäviivansa kirkkaiksi; toisen kerran hän oli tulevinaan etummaisena lastensa jonossa osottamaan heille viljelysmaita, ja silloinkin oli kaikki selvää, ei pienintäkään paperiarkkia tarvittu mihinkään kontrahtiin.— Oh, kuinka hänen sydämmensä riemuitsi ja kiitollisuudesta paisui! Nyt hän jälleen kokoo hajonneen lapsilaumansa, näkee Iitan voimakkaat rakkaat liikkeet, saa taas tunnustella Jaakko pojan hienoja käsiranteita. Ja hän antaa lapsilleen suuren, hyötyisän maan, ja sanoo: kaikki on teidän mitä te itse viljelette. Ja he kasvavat, menevät naimisiin, lisääntyvät sukukunnasta sukukuntaan. Itse hän vaan ylhäältä heitä näkee ja johtaa, ja on vielä lähempänä heitä kuin ennen kotimäellä.
Mutta yhä uudestaan vaihtuvat unet, yhä uusia näkyjä kulkee hänen editsensä.
Vihdoin tapahtuu näin:
Kun hän taas seisoo taivaan esipihoilla, katso Jumalan ääni kysyy enkeleiltä: