—Onko Kinturi kelvollinen taivaaseen otettaa?
Enkelit vastaavat: hän on kelvollinen, sillä hän on eläessään oppinut luopumaan pellostaan ja karjastaan ja kodistaan ja lapsistaan, ja vieläpä on oppinut omien kättensä työllä palvelemaan niitä, jotka ovat kaiken tämän häneltä riistäneet.
Kinturi itkee ja antaa sydämmestään viimeistenkin herrasvihain mennä.
Mutta vielä hän kerran siitäkin unesta heräsi tuskalliseen hengästykseensä.
Viimeinen uni alkoi taas tämän maailman kärsimyksistä. Hän oli kuulevinaan kuinka hiiren hampaat purivat rautalankaan. Hän näki hiiren silmät rautaverkon läpi. Taas nuo liikkumattomat mustat silmät täynnä kammoa tuijottivat satimesta. »Kaikki on hukassa—en enää milloinkaan näe poikasiani!» ajatteli Kinturi, sillä houreissaan hän luuli itse olevansa se hiiri, ajatteli kaikki hiiren ajatukset ja ominaan tunsi satimen hirmuhetket. Kinturi lakkasi hengittämästä, avasi silmänsä, katseli tajuttomana ympärilleen ja hieno vapistus kävi yli koko hänen ruumiinsa.
Silloin kuului hänelle ystävän ääni:
—Ole huoletta, viimeisellä hetkellä aukasen Minä satimen suun ja päästän sinut vapauteen.
Voi sitä kevennyksen ihanaa tointumusta! Olipa sittenkin olento, joka vihdoin ymmärsi ettei häntä mitkään muruset auta, vaan ainoastaan päästäminen vapauteen!
Ja todella: nyt hän jo astuu satimesta. Jo humahtaa vapauden tuuli, jo aukeavat taivaan siniset portit… Ja Kinturi näkee allansa maaemon ja kaikki sen lapset sellaisessa valossa, jota ei yksikään eläväinen vielä ole nähnyt. Taivaan porttien kynnyksellä hänet kuitenkin tapaa ihana raukeemus niinkuin pitkän päivätyön perästä, ja hän sanoo:
—Kohta tulen teidän luoksenne, mutta jos on sallittu levähtää, niin levähtäisin ensin—