Omituisessa tilassa ovat meidän ajan lunastusopissa kasvatetut, mutta uhrikäsitteistä jo vapautuneet ihmiset. Heille on lapsuudesta saakka opetettu, mimmoiseksi jumala on ajateltava, kuinka tähän ajatuskuvaan on uskottava ja kuinka sitä palveltava, — ja heillä ei synny mitään ajatuskuvaa!
Ja monta onkin heidän joukossaan, jotka luulevat, että koko syy heidän kykenemättömyyteensä jumalan palvelemiseen on mahdottomuus omistaa mitään ajatuskuvaa jumalasta. Pitääkö kääntyä takaisin katolilaisiin kirkkotunnelmiin ja pyhimyskuviin, niinkuin aikamme muoti vaatii ja niinkuin monet taiteilijoista ja kirjailijoista, ajan henkeä arvaillen ovatkin tehneet?
Ei. Palata vielä kauemmas entisyyteen, alkulähteeseen asti.
Jos kaikki jumalanpalvelus pitää riippua siitä ajatuskuvasta, mikä meillä on jumalasta, niin tottapa silloin on tärkeintä ottaa selvä, mitä uskontomme perustaja itse ajatteli siitä jumalasta, jota hän sanoi palvelevansa.
Löytyykö Jeesuksella mitään opetuksia tästä asiasta? Ei. Ei sanaakaan siitä mimmoiseksi jumala on ajateltava. Päinvastoin:
"Ei astu kenkään ylös taivaaseen", ja "ei ole kenkään koskaan jumalata nähnyt."
Jeesus, kuten evankelioista näemme, kokonaan hylkäsi juutalaisen ajatuskuvan jumalasta, mutta ei asettanut mitään uutta kuvaa sijalle. Päinvastoin hän nimenomaan opetti, ettei kukaan voi jumalasta tietää mitään muuta kuin että jumala on isä, eli että ihminen on jumalan poika, joka itsenäisesti tuntee jumalan tahdon.
Jeesus määrittelee Isänsä yksinomaan niillä käskyillä, jotka hän antaa. Antamalla nämä käskynsä Jeesus herättää muissa ihmisissä tunnon samasta käskijästä eli samasta Isästä.
Näistä käskyistä on korkein rakkauden käsky, "Se on minun käskyni: että te rakastatte toisianne niinkuin minä teitä rakastin."
Sen vuoksi onkin yksi Jeesuksen oppilaista, Johannes, sittemmin määritellyt Jumalan rakkaudeksi, Jumala on rakkaus, sanoo hän. Tämä nyt voisi antaa aihetta käsitykseen, että Jeesuksenkin Jumala siis edellyttää määritelmää eli ajatuskuvaa. Mutta huomattava on, että tässä ei voi olla kysymys mistään rakkauden käsitteestä eli objektiivisesta rakkauden mielikuvasta, sillä tarkoitus on vaan sanoa, — kuten Johanneksen sanat kuuluvatkin: — että se, joka rakastaa, hän tuntee Jumalan, eli että ihmisen subjektiivinen rakkauden tunto on jumalan eläminen ihmisessä.