Mutta palatkaamme Luterukseen.
Luteruksen mukaan on jumalanpalveleminen siis: kääntyminen kolmiyhteisen jumalankuvan puoleen synnintunnosta heräävässä uskossa lunastukseen Jeesuksen uhrikuoleman kautta.
Tämän mukaan onkin meidän nykyinen luterilainen jumalanpalvelus muodostunut: Papiston tehtävä on ennen kaikkea antaa raamatunselityksillä käsitys oikeasta jumalankuvasta, ja alttaritoimituksen ja saarnan avulla synnyttää sanankuulijassa ensin uskoa ikuisten helvetin tuskien uhkaan, joiden on herättäminen hänessä pelkoa ja synnintuntoa, ja sitten uskoa armoon eli syntien lunastukseen Jeesuksen veren kautta.
Ei voi kieltää, että edistysaskel katolilaisesta jumalanpalveluksen käsityksestä on olemassa. Uskoa, että maksamalla rahaa papistolle, messulla, paastoomisilla tai muilla tempuilla voisi jossakin tulevassa elämässä ansaita sielullensa autuuden, on todellakin suurta ja pimeätä taikauskoa. Niinikään on suuri edistysaskel, että välittömän jumalankuvan omistaminen tehdään jokaisen yksityisen asiaksi, ja luovutaan syöttämästä kansalle sen sijaan vaan madonnia ja pyhimyksiä.
Kaikki olisikin ollut niinkuin olla pitää, jos mahdollisuus tämän jumalankuvan kehittymiselle tulevien aikakausien uusien ajatustapojen ja käsitysten mukaiseksi olisi jäänyt avonaiseksi. Mutta niin ei tapahtunut. Luteruksen kirjoitukset, tehtyinä kirkon tunnustuskirjoiksi, eivät jätä tämmöistä mahdollisuutta. Tapahtunut on, että vaikka Luterus itse lieneekin ajatellut alituista kehitystä tulevaisuudessa, ja vaikka hän tarkoitti kirjoituksillaan vaan vapauden sulkujen särkemistä, ovat samat poleemiset kirjoitukset nyt neljän sadan vuoden kuluttua vapauden suluiksi tulleet. Vapautuminen oli siinä, että vapauduttiin katolilaisesta taikauskosta, jota sen papisto oman etunsa vuoksi tahallaan ylläpiti kansassa. Vapautumisen riemu syntyi siitä, että ihmiset huomasivat, ettei taikauskosta luopuminen hävittänyt jumalankuvaa, vaan että päinvastoin entistä totisempi, mahtavampi jumalankuva oli se, joka oli sopusoinnussa ihmisten silloisen järkeisen kehityksen kanssa. Luteruksen kirjoitukset huokuvat tätä taikauskosta vapautumisen riemua. Munkkilaisen latinan hän jätti syrjään, käytti leveätä arkipäiväistä, sukkeluuksista ja sanansutkauksista vilisevää saksaansa eikä välittänyt mistään teoloogisista traditsioneista. Mutta on muistettava, että Luterus ja hänen aikansa vapautuivat taikauskosta kuitenkin ainoastaan niinpaljon kuin silloisiin käsityksiin nähden kävi päinsä.
Tosin uskonpuhdistuksen yhteydessä tapahtuneet riidat protestanttisen kirkon keskuudessa osoittavat, että silloinkin jo saattoi vapautua vielä vähän enemmän kuin Luterus, kuten vapautui Kalvin ja Zvingli, ja myöskin vähän vähemmän, kuten n.s. reformeerattu kirkko. Olihan sitäpaitsi jo siihen aikaan semmoisiakin ihmisiä, jotka uskalsivat ajatella, että raamatunkertomus maailmanluomisesta on vaan taru, ettei Jeesus ole voinut syntyä neitseestä, ettei ehtoollisleipä ja -viini voi muuttua lihaksi ja vereksi, ettei voi löytyä mitään paikallista taivasta, johon Jeesus olisi näkyvästi kohonnut, eikä helvettiä, jossa hän olisi käynyt, ettei kolme voi olla yksi eikä yksi kolme, ja niin edespäin.
Mutta lukuunottamatta näitä harvoja aikansa käsityksien edelle kehittyneitä ihmisiä, ei siihen aikaan Luteruksen eikä yleensä ihmisten järkeä loukanneet semmoiset käsitteet kuin paikallinen taivas, helvetti, istuminen jumalan oikealla kädellä, piru. Taikauskoiset käsitykset olivat niin syöpyneet ihmisten mieliin, että vielä 17 ja 18 vuosisadallakin uskonnollisuuden nimessä vaadittiin noitien polttamista roviolla, koska nämä muka olivat pirun kanssa liitossa. Sentähden kaikki nuo käsitykset jatkuivat uskonpuhdistuksen mukana uuteen aikaan. Paljosta taikauskosta uskonpuhdistajat tosin vapautuivat, mutta paljon taikauskoa he vielä ottivat mukaan tunnuskirjoihinsa tulevien aikojen särjettäväksi. Ja, kuten sanottu, luonnollinen kehitys olisi sen jo tehnytkin, ellei nuo Luteruksen ja Melanktonin tilapäiset väitelmät katolista kirkkoa vastaan olisi muuttuneet jäykistyneiksi tunnustuskirjoiksi, joiden ohella ei mikään kehitys voinut tulla kysymykseen.
Siksipä on nyt uudelleen tapahtunut se, että luonnollinen ihmisymmärrys, joka ei hetkeksikään voi kehityksessä pysähtyä, on vuosisatojen kuluessa jälleen mennyt suuren askeleen eteenpäin, silloin kun tunnuskirjat eli virallinen uskonto yhä pysyvät samoina kuin 400 vuotta sitten. Olemme tulleet jälleen siihen, että ihmisjärjen vaatimus, joka tahtoo tunnustaa vaan semmoista mikä on sen kanssa sopusoinnussa, täytyy julistaa suureksi synniksi, ja nimenomaan täytyy opettaa, ettei järjellä muka ole tekemistä uskon asiain kanssa. Se seikka, ettei keskinkertainen talonpoika meidän aikanamme sallisi mitään muuttaa raamattunsa, uskontunnustuksensa tai edes virsikirjansakaan suomennoksessa, osoittaa hänenkin järkensä jo olevan edellä, eli hänenkin pelkäävän, että jos järjelle antaa hiukankaan sananvuoroa, niin koko tuo isiltä peritty, vanhojen sanamuodostusten varassa seisova jumalankuva kaatuu telineiltänsä, eikä sitten ole mitään sijaan pantavaa.
Mutta ihan uusimpana aikana on vielä pahempaan pulaan jouduttu:
Koko se lunastuskäsite, mikä on luterilaisen opin ydin, ei tahdo enää kaikissa ihmisissä synnyttää tarkoitettua miellettä ollenkaan. Niin yleisesti kuin vielä keskiaikana, ehkä muinais-germanilaisten uhrikäsitysten vaikutuksesta, tuo lunastusoppi tulikin omistetuksi, niin itseselvästi kuin se jossakin kehittyneemmässä muodossa ehkä vieläkin muutamille ihmisille todistaa jumalan rakkautta heihin, ei se enää ole sovelias antamaan miellettä jumalan rakkaudesta niille ihmisille, joissa koko tuo sovintouhrin käsite on jo kokonaan ehtinyt hivuta pois siveellisestä tietoisuudesta, Ja niinpä meidän aikanamme on ihmisiä — ne lisääntyvät päivä päivältä — joiden mieleen tuo luterilaispaavalilainen lunastusoppi ei luo niin mitään jumalan kuvaa.