Osoittaakseen nyt jumalan oman sanan perustuksella katolisen synninpäästöopin vääräksi, Luterus vetosi Paavaliin, sovittaen Paavalin opin "tekojen" ja "uskon" suhteesta toisiinsa keskiajan kokonaan uusiin oloihin. Luterus jätti huomioon ottamatta, että Paavali, kieltäessään teoilla jumalaa palvelemasta, oli tarkoittanut "teoilla" vanhoja Mooseksen opettamia jumalanpalvelusmenoja, ja selittänyt nämät tarpeettomiksi. Luterus käytti nyt Paavalin sanoja hyväkseen selittääkseen, että ihminen ei voi millään "teoilla" saada synninpäästöä, vaan ainoastaan "uskolla", kuten Paavali muka oli opettanut. Yhtä leveäkätisesti kohteli Luterus tätäkin Paavalin uskon käsitettä. Ollen ikäänkuin näkemättä, että Paavali puhui uskosta lunastukseen ainoastaan kieltoperäisessä merkityksessä eli — kuten ylempänä jo huomautettiin, — että Paavali puhui Jeesuksen verilunastuksesta ainoastaan sanoakseen että juutalaisten vanha elukkauhraus oli tullut tarpeettomaksi; unohtaen siis, että Paavalikin katsoi positiivisen uskon olevan sisällisessä uskossa Jumalan tahtoon eli juuri hyvien töiden käskyyn, Luterus teki tuon juutalaisille tarkoitetun lunastusopin positiiviseksi uskonkappaleeksi, joka antaa synninpäästön, ja kiivaudessaan katolista kirkkoa vastaan opetti, että kaikki ihmisten yritykset elämänsä pelastamiseen hyvien tekojen avulla ovat turhat.
Jumalanpalvelus siis Luteruksen opin mukaan ei suinkaan ole ihmisen omissa yrityksissä elää oikein, vaan ainoastaan hänen personallisessa uskossaan lunastukseen ja autuuden lupaukseen.
Tämmöinen personallinen usko sanotaan syntyväksi synnin tunnosta eli, kuten Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan (3: 21): siitetään peljästyneessä omassatunnossa, joka tuntee jumalan vihan meidän synteimme tähden ja halajaa syntein anteeksisaamista ja synninpäästöä. — Tämän sisällisen uskon juurtuminen kansaan edellytti tietysti ennen kaikkea tietoa lunastuksen historiasta, se edellytti, että jokaisella kansan jäsenellä oli oma personallinen käsityksensä vanhan ja uuden testamentin jumalasta ja hänen pitkästä historiastaan. Ja niinpä katolisen kirkon madonnat ja pyhimykset, joiden tehtävänä oli olla käsittämättömän jumalankuvan sijassa jokaisen personallisina pikkukuvina, jälleen pyyhitään pois, ja niiden sijaan yksi ainoa ajatuskuva jälleen annetaan kansalle. Alkukirjat käännettiin nyt kansan omalle kielelle. Lunastusoppi lyhyin piirtein esitettiin kirjoitetuissa kaavoissa ja innokkain mielin ruvettiin tätä välitöntä ajatuskuvaa luvanneesta ja lupauksensa täyttäneestä jumalasta saarnoilla ja opetuksilla istuttamaan kansan tietoisuuteen. Tietysti tällöin oli tärkeintä ensiksikin sopia niin selvästi, lyhyesti ja täsmällisesti lausutuista sanoista kuin mahdollista, että kuva olisi kaikilla yksi. Se oli yhteisten tunnuskirjain ja Luteruksen katkismuksen tehtävä, joka tuli uuden jumalankuvan varsinaiseksi aapiseksi.
Ja niin meillä on tähän päivään saakka säilyneet nuo luterilaisen jumalankuvamme luomasanat:
"Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan, — Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Hänen ainoaan poikaansa, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta, piinattiin Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoletettiin ja haudattiin, astui alas helvettiin, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaaseen, istuu Isän Jumalan kaikkivaltiaan oikealla kädellä, sieltä on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. — Minä uskon Pyhään Henkeen, yhteen pyhään yhteiseen seurakuntaan, pyhäin yhteyteen, syntein anteeksi saamiseen, ruumiin ylösnousemiseen, ja iankaikkiseen elämään. Amen."
Mutta tämä kolmiyhteinen Jumala ei sittenkään tarttunut kansan mieleen.
Ja niin ei Luteruksenkaan kirkko tullut toimeen ilman näkyviä kuvia.
Kansan mielikuvitus, josta oli säikytetty pois kaikki katolilaiset apukuvat, haki luonnonlain pakotuksesta semmoista ajatuskuvaa, jonka mielessäpitäminen ei vaatisi koossapitämisen ponnistuksia. Täytyy huomata, ettei Luteruksen katkismukseen kirjoittama lunastusoppi, niin selvä kuin se oppina olikin, suinkaan tehnyt ajatuksen kuvaa yhdestä jumalasta yhtenäisemmäksi tai helpommin omistettavaksi. Mutta kun tarve personallisesti kääntyä jumalan puoleen oli juuri lunastusopin vuoksi tullut vieläkin tärkeämmäksi, niin on selvä, että jonkun uuden mielikuvan oli ennen tai myöhemmin astuminen hyljättyjen madonnain ja pyhimysten tehtävää suorittamaan. Ja tämmöiseksi kuvaksi tuli nyt Jeesuksen persona.
Selvä on, että kun lunastusoppi näin tuli kaiken autuuden kulmakiveksi ja jumalan rakkauden todisteeksi, niin pääpainon täytyi siirtyä siitä jäsenestä kolminaisuudessa, joka vaatii verilunastusta, siihen jäseneen, joka sen kärsimyksillänsä suoritti. Ja näin ennen pitkää oli Jeesuksen henkilö, semmoisena kuin jokainen sitä mielessään taisi kuvailla, muuttunut siksi ajatuskuvaksi jumalasta, jota saattoi pitää mielessään, kun rukoili tai suoritti muita jumalanpalvelusmenoja.
Niinkuin avatuista suluista täyttyivät kaikki kirkot tällä uudella, helposti mielessä pidettävällä kuvalla. Ja pian oli Kristuksen kuva, tai ainakin joku ristin tapainen, kaivattu ja melkein välttämätön esine jokaisessa luterilaisessa kirkossa. Hän on täällä aina kuvattu jumaluuden merkki, sädekehä päähän. Milloin näemme hänen syntyneenä neitseestä Mariasta, paimenten ja tietäjäin kumartamana, milloin kävelemässä veden päällä, säännönmukaisesti liehuville liepeillensä. Tavallisimmasti näemme hänet ristinpuussa riippumassa, lunastusaatteen vertauskuvana.
Huomattava myöskin on, että vasta siitä ajasta syntyy tapa rukoilla Jumalan asemasta Jeesusta. Ylimmilleen on tämä tapa kehittynyt meidän päivinämme muutamissa lahkokunnissa, joiden jäsenet tekevät Jeesuksen kuvasta miltei aistillisen epäjumalan, ja nimenomaan opettavat, että kaikki pyrkiminen työllä ja teoilla jumalata palvelemaan on jumalan edessä turhuutta, ja että täytyy vaan omistaa ajatuskuva ristiinnaulitusta Jeesuksesta.