Tämmöinen uusi oppi synnin lunastuksesta ilman uhrielukoita, Jeesuksen veren kautta, oli omansa astumaan ylimenon tavalla Euroopassakin pakanauskon sijaan, kun oli vähitellen totutettava pakanat pois vanhoista juurtuneista uhripalveluksen käsityksistä. Ja lunastusoppi onkin sentähden löytänyt yhtä otollisen maan kaikkialla uudemmissakin kansoissa, missä pakanallinen uhrikäsite samalla tavalla on ollut voimassa ja ihmisten tietoisuuteen juurtuneena. Mitä kauemmas mennään niin sanotun Kristinuskon entisyyteen, sitä voimakkaampana on tämä verilunastus-opin puoli Euroopankin kansoilla edustettuna. Ja mitä myöhempiin aikoihin tulemme, sitä enemmän lunastusoppi alkaa ensin hakea itsellensä uusia aatteellisempia selityksiä ja sitten vähitellen kokonaan häipyä. Niin että sitä mukaa kuin pakanallinen käsite lepytysuhrin välttämättömyydestä on vähitellen kulumassa pois ihmisten tietoisuudesta, on tuo Paavalin perustama oppi Jeesuksenkin verilunastuksesta vihdoin tulemassa kokonaan tarpeettomaksi.
Paavalin mukaan uusi jumalanpalvelus edellyttää tosin semmoista "uskoa", että uhrijumalanpalvelus on Jeesuksen uhrityön tähden tarpeeton, koska jumala on sillä lepytetty yhtä ehdottomasti kuin ennen elukan uhriverellä; mutta tämä on ainoastaan uskon kieltoperäinen määritelmä. Uskon positiivinen puoli on Paavalinkin mukaan uskossa evankeliumiin eli siihen, että jumalan valtakunta on lähestynyt ja että ihmisen siis on tekeminen Jumalan tekoja, se on: palveleminen jumalaa teoilla, kunhan ei vaan Mooseksen ulkonaisilla "lainteoilla".
Paavalin selitykset, että Jeesuksen uhrikuolema ihmisten syntien edestä on todistus ihmisille tämän jumalan rakkaudesta heitä kohtaan, suuressa määrin muuttaa entistä juutalaisten ajatuskuvaa Jehovasta.
Rakkaus on ihan uusi piirre lisäksi vanhan testamentin jumalankuvaan. Se on tietysti oleva yhtä ehdottomasti ainoastaan _ajatus_kuva kuin entinenkin. Heprealaiskirjeessä nimenomaan sanotaan uskon olevan siinä, ettei epäillä näkymättömiä, se on: ei epäillä sitä, että tämä ajatuskuva on reaalinen todellisuus. Ajatuskuva oli siis suuressa määrässä laajentunut. Paitsi Juudan kansan historiata, Mooseksen ja profeetain lausuntoja, joka kaikki yhä edelleenkin jäi tämän kuvan perustaksi, tuli kuvaan lisäksi juutalaisten historian jatkona lunastushistoria. Juutalaisten Jehovalta, niin selväpiirteisenä kuin hän heidän historiassaan esiintyykin, puuttui rakkauden ominaisuus. Mutta uudessa lunastushistorian täydentämässä kuvassa oli rakkauden ominaisuus valtavin piirre. Tämä uusi ominaisuus ei selventänyt Jehovan yksiväristä ja selväpiirteistä ajatuskuvaa, mutta vapautti sen jyrkästä kansallisesta rajallisuudesta tehden sen kelpaavaksi myöskin muille kansoille kuin juutalaisille.
Tämä juutalaisen kansallishistorian ja apostoli Paavalin yhteisesti piirtämä jumalankuva, nykyisen dogmatiikan, eksegetiikan ja kirkkohistorian viimeistelemänä, ilmoitetaan nyt meidän päivinämme siksi jumalankuvaksi, jota ihmisen on kuolemasta pelastuakseen rukoileminen.
Tästä uudesta jumalankuvasta ei kuitenkaan mikään teologia eikä mikään ihmisten oma tottumuksen voima ole voineet poistaa sitä kaksinaisuutta, minkä ylläviitattu historiallinen kehitys on siihen tuottanut. Heprealaisten Jehova oli yhtenäinen luonnekuva, joka heidän kansallisesta historiastaan itsestään nousee painuakseen semmoisenaan ihmisen mieleen. Mutta kun tähän kokonaiseen luonnekuvaan nyt liittyy ihan uusi piirre, joka on nimenomaan tarkoitettu olemaan yhtä voimakas ja vallitseva kuin entinen, niin kysytään jo paljon suurempaa kuvituskykyä saadakseen nuo kaksi ihan erilaista piirrettä sulamaan semmoiseksi yhtenäisyydeksi, joka tekee pysyvän mielikuvan mahdolliseksi. Ja nyt nuo piirteet eivät ole ainoastaan erilaiset, vaan ne ovat päälliseksi vastakohtia toisilleen. Heprealaisessa ajatuskuvassa vallitsee rankaiseva oikeamielisyys, koston etsiskely kolmanteen ja neljänteen polveen. Paavalin lisäpiirre taas on rakkaus, ja rakkauden pääominaisuus juuri on anteeksiannon ehdottomuus. Mutta mikään kuva ei pysy koossa mielessä, ellei sitä sido sisällinen yhtenäisyys. Ei riitä että vaan opetetaan ehdottomasti yhdestä jumalasta, jotta se pysyisi koossa; täytyy sen luonteenkin olla yhtä, kuten oli juutalaisten Jehovalla. Muussa tapauksessa ei mielikuvaa synny — psykoloogisen luonnonlain vaikutuksesta.
Sentähden kristillisen teologian päätehtävä onkin aina ollut koettaa juottaa nuo kaksi vastakkaista ominaisuutta yhdeksi, niin että samaan kuvaan soveltuisi yhtaikaa sekä oikeamielisyys, jonka sopii käyttää ikuista helvettiä rankaisukeinonaan, että myöskin rajattomasti ja ehdottomasti anteeksi antava rakkaus. Kuten tunnettu, on teologia koettanut peittää tätä luonteen kaksinaisuutta muun muassa kolminaisuuden opilla. Mutta tämä keksintö ei ole syventänyt, vaan päinvastoin himmentänyt ja edentänyt ajatuskuvaa.
Silloin kuin jumalan ajatuskuva näin auttamatta kadotti selvyytensä ja yhtenäisyytensä, ei kuitenkaan selvän ja yhtenäisen kuvan tarve ollut suinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin. Sillä niinkuin Paavalin uuden uskonnon koko kärki oli kohdistunut yksilöllisen autuuden oppiin (jota vastoin juutalaisilla oli kysymys kansan autuudesta), niin oli uusi jumalakin nyt oleva jumala jokaiselle yksityiselle ja piti siis olla myöskin selvä jokaiselle personallisesti. Ja kun vielä jumalanpalvelus ei enää ollut uhrielukkain tuomisessa papeille eikä ulkonaisten laintöiden noudattamisessa, vaan jumalanpalvelukseen vaadittiin juuri ajatuskuvan personallista omistamista, personallisia kääntymisiä rukouksessa tämän ajatuskuvan puoleen, niin on ymmärrettävää, että helposti omistettava, selväpiirteinen ja yksivärinen ajatuskuva oli päinvastoin tullut entistä monin verroin tärkeämmäksi.
Kun nyt teologian ponnistukset ja kirkonkokousten päätökset uuden, yhteytensä menettäneen ajatuskuvan selventämiseksi veivät luonnollisesti vaan yhä monimutkaisempiin ja ristiriitaisiinkin oppeihin, joita oli mahdoton semmoisinaan puheenalaisessa tarkoituksessa tarjota kansalle, ja kun toiselta puolen selvän jumalankuvan tarve yhä kasvoi, niin oli seurauksena pakollinen luopuminen juutalaisten alkuperäisestä ankarasta vaatimuksesta, ettei saanut palvella mitään näkyviä kuvia. Munkit kyllä säilyttivät itsellään virallista oppia yhtenäisestä jumalankuvasta, mutta kansalle piti antaa jotakin selvempää. Ja niin tämän vaikeasti koossa pysyvän ajatuskuvan sijaan tuli avuksi viljalti näkyviä erilaisia rukouskuvia. Kaikki kirkot täyttyivät kuvilla. Jumalan äiti oli ensimäinen, sitten ristiinnaulittu, sitten apostolit, sitten pyhimykset, niin että keskiajan taiteilijoilla oli täysi työ tätä hengen tarvetta tyydyttääkseen. Jokaisella oli oma rukouspyhimyksensä, jonka kuvan eteen hän vei kynttilänsä kirkkoon, — jonka puoleen hän rukouksissaan kääntyi, jota hän illoin aamuin ajatteli sen suuren käsittämättömän jumalan asemasta, jota hän ei voinut koossa pitää, ja josta oli lähempi selko vaan papistolla.
Katolinen kirkko ei kuitenkaan opettanut, että jumalanpalvelus oli yksinomaan rukouksissa ja uskossa noihin ihmeitä tekeviin madonniin ja pyhiin muinaisjäännöksiin, lunastukseen eli Jeesuksen veren ja lihan nautitsemiseen, vaan synninpäästöä antavan jumalanpalveluksen toinen puoli oli ennen kaikkea "teot", joita kaikki apostolit, ja nimenomaisesti apostoli Jaakob, muita selvemmin, vaativatkin. Näillä "teoilla" — miserabile dictu — tarkoitti kirkko kuitenkin etupäässä velvollisuutta ylläpitää papistoa ja kartuttaa kirkonkassaa almuilla, ja, kuten tunnettu, meni niin pitkälle, että paras teko oli kirkolle annettu selvä raha, joka merkitsi samaa kuin synninpäästö. Tästä seurasi katolisen kirkon lahoaminen. Tähän kohtaan uskonpuhdistajat suurimmalla voimalla iskivätkin.