Sen alku on kaukana. Se on ollut osaksi jo juutalaisilla, mutta meillä sittemmin täydentynyt lunastusopilla.
Mistä juutalaisten ajatuskuva on kotosin?
Tällä kansalla näyttää olleen alituinen sota näkyvän jumalankuvan palvelemista vastaan. Näkyvä jumalankuva, eli epäjumala, oli joku esine, johon epäjumalan palvelija saattoi kiinnittää ajatuksensa pyytäessään itselleen tai lähimmälle suvulleen menestystä. Jumalanpalvelus esiintyi sukujuhlien muodossa ja sen yhteydessä pidettiin tanssia ja mässäyksiä. Se ei sitonut yksilöä mihinkään velvollisuuksiin yläpuolella hänen omaa tai lähimmän sukunsa hyvinvointia.
Tämmöinen kuvainpalvelus lienee sentähden aina yhteydessä sen kehityskauden kanssa, jolloin ihmiset eivät ole vielä yhtyneet eri sukuja laajempaan yhdyskuntaan. Puujumalansa saattaa olla jokaisella kylällä. Mutta puujumala ei enää riitä kokonaiselle kansayhteydelle. Kansayhteys sotii hajoittavaa sukujen valtaa vastaan ja koettaa tarujen ja sitten kirjallisuuden avulla antaa kaikille yhteisen ajatuskuvan jumalasta eli jumalista. Mitä voimakkaampi kansallishenki, sitä yhtenäisempi on yhteinen ajatuskuva jumalasta.
Juutalaisilla näyttää jo varhain syntyneen ja kaikenlaisten koettelemusten ja selkkausten jälkeen muodostuneen varsinaiseksi uskonkappaleeksi se vaatimus, että jumalaa ei saa ajatella aistillisesti havaittavaksi olennoksi eikä siis tehdä näkyvää kuvaa, epäjumalaa, hänestä.
He sittemmin voittivatkin epäjumalanpalveluksen, niin että jokaisen juutalaisen tietoisuuteen painui vähitellen viha kaikkea kuvapalvelusta vastaan, joka ei asettanut mitään rajoja intohimoille eikä antanut mitään yhteistä käsitystä jumalan vaatimuksista kaikkiin juutalaisiin nähden, kun kuitenkin aate Juudan kansan erikoisesta tehtävästä jo oli kytemässä. Ei epäjumalanpalvelus olisi voinut tulla voitetuksi, ellei sitä olisi tunkenut tieltään juuri jokin uusi ilmoitus siitä, mitä jumala on, ja mimmoista palvelusta hän juutalaisilta vaatii. Se, mikä näin tarjoutui näkyvän jumalankuvan ja sen palvelemisen sijaan, oli Juudan kansan historia, eli historia siitä, kuinka Jehova oli johtanut Juudan kansan vainon maasta halki merien ja korpien luvattuun Kaanaan maahan, tehdäkseen tämän valitun kansansa koko maailman valtiaaksi. Nyt piti siis tämän historian antaa näkymätön ajatuskuva jumalasta. Kaikki heprealaiset profeetat ovat täynnänsä opetuksia siitä mimmoiseksi tämä kansallinen jumala on ajateltava. Profeetat osaksi kuvasivat runollisissa väreissä jumalan entisiä tekoja ja osaksi ennustivat voimakkailla, sytyttävillä sanoilla mitä jumala vastaisuudessa aikoi. Mooses erityisesti määritteli, mitä juutalaisen, kansansa jäsenenä, on tekeminen ja mitä jättäminen tekemättä palvellakseen tätä jumalaa ja ylläpitääkseen tehtyä liittoa hänen kanssaan. Tässä tarkoituksessa Mooses järjesti uhrijumalanpalveluksen ja määräsi muut teot, joilla Jehova oli palveltava, sekä rangaistuslain näiden tekojen laiminlyömisestä, Näin oli nyt näkyväisten jumalankuvain sijaan tullut "laki ja profeetat": juutalaisille oli annettu mahtava _ajatus_kuva siitä jumalasta, joka oli luonut maailman, valinnut Juudan kansan omaksensa ja oli lähettävä Messiaan vapauttamaan tätä kansaa inhimillisestä orjuudesta ja saattamaan sitä maailman valtiaaksi. Ja tanssien ja mässäysten sijaan, joilla eri suvut olivat hyvittäneet ja lepyttäneet kotijumaliansa, tarkoitti tämän uuden mahtavan ja ainoan ajatusjumalan palveleminen, kuten sanottu, hänen lepyttämistänsä ja pysyttämistänsä kansalle antamissaan lupauksissa, joka palvelus tapahtui Mooseksen määräämien laintöiden suorittamisella.
Itse asiassa on tämä juutalaisten suorittama ylimeno näkyväisien epäjumalten kuvain palvelemisesta näkymättömän ajatuskuvan palvelemiseen kylläkin suuri edistysaskel. Jos juutalaiset eivät olekaan tulleet maailmanvaltiaiksi, kuten oli tarkoitus, niin on kuitenkin tämä heidän jumala-käsitteensä jyrkkä kehittäminen aistilliselta alalta ehdottomasti ajatuksen alalle saavuttanut kylläkin laajalle ulottuvan merkityksen. Ei ainoastaan Juudan historiassa, vaan niidenkin uudenaikaisten kansain historiassa, jotka muodostavat nykyisen kristikunnan, on pakanuuden heimotaistelujen lakkaaminen ja hajanaisten sukujen yhdistyminen kansalliseksi kokonaisuudeksi tapahtunut yhtaikaa luopumisen kanssa tarunsekaisesta monijumaluudesta, jonka sijaan on tullut yhdellä tavalla ajateltu ja siis tämän ykseytensä avulla kaikkia yhdistävä ajatusjumala, niin sanottu kristittyjen jumala.
Tämä uusi kristittyjen ajatusjumala, joka tuli pakanallisten sukujumalien sijaan, on laajempi kuin juutalaisten Jehova. Nyt oli Jehovan juutalais-kansalliseen jumalankuvaan, semmoisena kuin tämä on Mooseksella ja profeetoilla, liittynyt jatkoksi vielä historia siitä, kuinka tämä Jehova astui maan päälle ihmisen, ainokaisen poikansa hahmossa, ja kuinka tämä poika sitten antoi itsensä kuolemaan sovitusuhriksi ihmisten syntien edestä.
Tämä uusi kehittyneempi kuva jumalan olennosta, jonka uudet kansat ovat omistaneet, on myöskin suuri edistysaskel, joka sekin ennen kaikkea etupäässä ilmenee muuttuneessa käsityksessä siitä mitä jumalan palveleminen on. Tämä uusi kristittyjen jumalankuva on nimittäin poistanut uhripalveluksen, jolla sekä juutalaiset vielä palvelivat Jehovaansa että myöskin uudet kansat entisiä pakanajumaliaan.
Apostolit, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen murtaa nuo juutalaisten uhrikäsitykset ja valaa sijaan uusi käsitys sekä jumalasta että hänen palvelemisestaan, teroittivat kirjeissään juutalaisille kristityille enimmäkseen juuri uhrien tarpeettomuutta, niin että voi sanoa siinä olevankin avaimen heidän meille usein himmeiden opetuksiensa käsittämiseen. Erittäinkin ovat Paavalin opetukset ja tuo juutalaisille osoitettu heprealaiskirje, jonka tekijästä ei tosin olla aivan selvillä, tässä kohden merkilliset. Näkyy selvästi kuinka syvälle juutalainen uhrikäsite oli Paavaliin itseensä juurtunut, kuinka elävä oli sen ohella hänen uusi vakaumuksensa siitä, että kaikki uhrit olivat tarpeettomat, ja kuinka suuria ponnistuksin hän puolestaan teki selittääkseen järjen avulla, mistä syystä uhri ennen oli ollut jumalalle otollinen, niin että "ilman verta ei ollut mitään anteeksiantamusta", kuten vanhassa testamentissa sanotaan, mutta nyt, Jeesuksen Kristuksen jälkeen, uhraaminen oli tullut kokonaan tarpeettomaksi. Hänen oppinsa tuli sentähden olemaan meille himmeitä ja usein pilventakaisia aatteita siitä, kuinka Jeesus muka oli kuollessaan kerran kaikkiaan vuodattanut tuon anteeksiantamukseen välttämättömän veren, ja kuinka siis kaikki se, mitä juutalainen laki määräsi tehtäväksi jumalan palvelemiseksi, oli nyt tullut tarpeettomaksi. Tätä tarkoittavat Paavalin alituisesti uudistuvat lauseet siitä, että Mooseksen lain määräämät "lain teot", s.o. uhrit ja ympärileikkaukset, eli koko ulkonainen jumalanpalvelus, eivät vapauta ihmistä synnistä, vaan synnistä vapauttaa ainoastaan usko. Täytyy vaan muistaa, ettei Paavali siis näitä "tekoja" vastustaessaan tarkoittanut Jeesuksen opettamia rakkauden töitä, sillä rakkauden töiden tekemisessä Paavalinkin mielestä jumalanpalvelus on.