Sain äitipuolelta tukistuksen ja aika ripitykset, kun toin maidon kotiin vasta hämärissä, mutta tuo kaikki oli vain nuottia minun silloisessa elämässäni. Satulinnat olivat muuttuneet todellisuudeksi. Mitä silloin jokin tukistus sinne tai tänne saattoi merkitä! Tukista sinä, minä — elän!
Muutaman päivän kuluttua tapahtui sellainen merkillisyys, että kun olin taas maidolla, tuttu piikatyttö viittoi meille alas pihalle sormellansa kutsuen, että hiipisimme hiljaa yläkertaan. Kun lähestyimme, kuiskasi hän meille ylhäältä verannalta, ettei herrasväestä ollut ketään sisällä, ja rohkaisi meitä yhä vain viittoen kädellänsä.
Me nousimme varpaisillamme yläkertaan.
Silloin olin jo päässyt ymmärtämään, etteivät herrasväet olleet mitään tavallisia ihmisiä, joita saattoi lähestyä ja puhutella niinkuin muita, ja tiesin, että heidän huoneensa luvaton katseleminen oli kauhea pyhyydenrikos. Uteliaisuus voitti kuitenkin kaikki omantunnon estelyt ja me pujahdimme, minä ja ainakin kolme muuta tyttöä, herrasväen saliin.
Tyyperryimme ensin ovensuuhun emmekä uskaltaneet astua askeltakaan etemmäs. Mutta Annu, joka oli meidät sisälle käskenyt, oli siellä kuin kotonaan, uskalsi puhua kovalla äänellä, ja lykkäili meidät aivan esille pöytien, sohvien ja ihmeellisten laitosten eteen, joista ei kaikista ymmärtänyt, mitä ne olivatkaan. Ihmeellisen ihanat valkeat uudinharsot liehuivat avattujen ikkunain tuulessa, ja huoneessa tuntui niin huumaavan suloinen raikas tuoksu, että luuli olevansa vaikka paratiisissa. Me hypistelimme esineitä käsissämme, Hilma otti Annun luvalla jotakin taskuunsakin. Vihdoin Annu avasi pelitoosan kannen ja käski painamaan valkoista nappulariviä.
Minä painoin yhtä ja kohta tuli ääni, painoin kovemmin ja tuli kovempi ääni, monta ihmeen ihanaa ääntä, jotka vähitellen hiljenivät. Olisin vaikka kuinka kauan painellut, milloin hienosti piipattavia ääniä milloin pahasti mörähtäviä, mutta leikkiin sekaantuivat muutkin tytöt ja alkoivat painella kilpaa minun kanssani, koettaen lyödä yht'aikaa soimaan monta ääntä ja painaen koko kyynärvarrella. Seurauksena oli se, että melu kuului alas tupaan ja meidät ajettiin pois.
Mutta minusta tuntui kuin olisin saanut olla lyhyen ajan paratiisissa, erittäinkin noiden liehuvien harsojen vuoksi ja tuon sanomattoman ihanan tuoksun vaikutuksesta, jonka nyt tosin arvaan olleen vain jotakin hajusaippuata.
Kun keräännyimme maidolle talon tupaan, olivat herrasväet jo kotona yläkerrassa, ja seistessämme emännän ympärillä ja hänen kirjoittaessaan kirjaan meidän litramääriämme, alkoi yht'äkkiä kuulua soittoa ylhäältä, ja minä hurmaantuneena unohdin koko maailman. Emäntä nauraen herätti minut tainnuksista ja auttoi kannuni kohdalleen, ettei maito päässyt valumaan permannolle. Kaikki nauroivat minulle ja käskivät panna suuni kiinni, joka varmaankin siis oli ollut auki. En tiennyt mistään, korvissani oli vain niin ihana sävel, niin uusi, niin autuaasti ennentuntemattomille maille kuljetteleva, että minä ihmettelin, kuinka nuo muut saattoivat vielä sen jälkeen puhua tavallisella äänellä ja nauraa hahatella niinkuin ennen. Koko matkan kotiin mennessäni pysyin yhä samassa hurmiossa, en ymmärtänyt mitään kotolaisten puheista ja yhdentekeviä olivat minusta tärkeimmätkin kotitoimet, mitkä eteeni pantiin.
Isäni vihasi herrasväkeä hirmuisesti. En siihen aikaan päässyt ymmärtämään perimmäistä syytä siihen. Näin, etteivät muut ihmiset niin vihanneet sellaisia kaupunkilaisia, vaan usein ihailivat heitä yhtä paljon kuin muutakin hienoa ja kaunista. Minun isäni oli sen vihansa tuonut sieltä maailmalta muassaan, ja vaikka kylässämme oli monta yhtä köyhää ihmistä kuin mekin, ei kukaan näistä ymmärtänyt jokapäivä ja joka hetki syyttää köyhyydestänsä rikkaita, vaan uskoivat monetkin, että Jumala oli luonut toiset rikkaiksi ja toiset köyhiksi, ja että ihmisen oli tyytyminen kohtaloonsa. Toisinaan tosin muutkin saattoivat yltyä haukkumaan, mutta sitten he taas unohtivat ja osasivat ihailla. Isäni sitävastoin muisti aina, hän eli aina se ajatus mielessään, hän moitti uskovaisia, jopa pappejakin leväperäisyydestä, ja luulen, että vain tästä alituisesta ajattelemisesta olikin saanut alkunsa hänen omituinen tapansa silmäillä maahan päin ja hermostuneesti siirtää katsettansa puolelta toiselle. Hän aina vain mietti köyhyyden syitä, ja kaikki hänen alituiset kiroilemisensa sekä työn että levon aikoina olivat kuin kuplia, jotka nousivat näkyviin alituisesti kiehahtelevan padan näkymättömistä pohjavihoista.
Isäni ja minun välillä syntyi näinä aikoina pahoja rettelöitä. Sillä hän ei tahtonut päästää minua taloon ihailemaan herrastulokkaita. Huomattuansa ihastukseni kävi hän niin häijyksi minua kohtaan, että kielsi maidollekin menemästä ja toimitti sijaani muita hakijoita.