Juuri niihin aikoihin olin alkanut ymmärtää tuollaisia aikuisten asioita myöskin eräällä muulla, nimittäin sukupuolisuuden alalla. Se oli kertonut sille ja tämä oli sanonut tälle ja tuo tuolle, ja miksi en olisi minäkin heiltä kuullut ja miksi en itsekin sellaisia asioita huomannut. Selviäminen sai alkunsa siitä, että parhaimmasta tytöstä, joka oli meille pienemmille tytöille aina hyvä, joka oli palvellut Helsingissä, ja jota me senvuoksi suuresti kunnioitimme, rupesi kuulumaan ihmeellisiä puheita. Missä vain kaksi vanhaa vaimoihmistä toisensa tapasi, siellä he kohta pysähtyivät tästä Sannasta puhumaan. Kaikki inhosivat ja moittivat Sannaa, jota me olimme pitäneet niin hyvänä, ja pian rupesivat jo tytötkin sanomaan, ettei häntä saanut enää hyvänä pitää, ja alkoivat keksiä hänelle haukkumanimiä. Miksi ei asia olisi selvinnyt meille vihdoin hyvinkin selväksi, erittäinkin kun tytöt suuresti pilkkasivat ymmärtämättömyyttä näissä asioissa. Pääsimme siis perille, että Sanna oli jotenkuten häpeällisesti sairas, osasimmepa jokainen mainita taudin nimenkin ja kerskailimme tiedostamme. Vielä tiesimme, että Sannan olisi oikeastaan pitänyt lähteä tuon tautinsa vuoksi kylästä pois kaupungin sairaalaan, sanoivat, koska muutoin tauti saattoi tarttua … hyi häpeää! Mutta Sannan äiti oli pelätty ihminen meidän kylässämme ja hänen jyrkän kieltonsa tähden ei kukaan uskaltanut ilmoittaa Sannan sairaudesta kirkonkylään, jossa tohtori asui.
Eräänä päivänä vajassa puita pilkottuani istuin lepäämään. Silloin kuulin isän tulevan vajan seinän taakse, missä hän alkoi vannehtia ravistunutta saavia ja kiroileskeli. En hiiskunut mitään, vaan kuuntelin, mitä isä rupeaa puhumaan itsekseen, niinkuin hän usein kyllä teki. Mutta kotvasen kuluttua tuli hänen luoksensa Kalle, vanhempi veljeni, ja minä kuulin, mitä en olisi ikinä tahtonut kuulla.
Kalle kertoi isälle, että se isompi herrasväen poika oli kysynyt, tiesikö Kalle kylässä jotakin hauskaa tyttöä, jonka kanssa saisi seurustella.
Isän vasaran naputus lakkasi äkkiä.
— Katsos sitä p—kelettä, sanoi ukko. Saatoin kuvitella, kuinka isän silmät säkenöitsivät vihasta. — Vie se Sannan luo, sanoi hän, ja he rupesivat naureskelemaan, isä vähän pahanilkisesti ja Kalle nuoren huolettomasti. Kuinka he siinä keskustelevatkaan, lopulta tuntui tulleen päätetyksi, että Kalle tutustuttaa herraspojan Sannaan. Sitten he menivät molemmat naureskellen pois.
En pitkiin aikoihin käsittänyt tätä asiaa, en ymmärtänyt kauhistua. Päinvastoin, toden tunnustaakseni kovasti toivoin, että Kalle ei tutustuttaisikaan herraspoikaa Sannaan, niin hyvä kuin Sanna saattoikin olla, vaan minuun, sillä sittenpähän saisin mielin määrin oleskella herrasväen huoneissa, hengittää niiden ihanaa tuoksua ja kuunnella taivaallista soittoa.
Vähän ajan perästä näyttivät kaikki tietävän, että Kalle on tutustuttanut herraspojan Sannaan, puhuivat siitä ja myöskin naureskelivat, toiset pahanilkisesti, toiset huolettomasti.
Kun tytöiltä tiedustelin, mikä tässä asiassa saattoi olla ihmisistä niin merkillistä, he taas pilkkasivat tietämättömyyttäni, ja minä vihdoin ymmärsin sen, mikä sitten koko elämäkseni löi parantumattoman haavan sieluuni.
Mutta että lukija ymmärtäisi, miksi minä haavoituin, miksi en saattanut muiden tavalla vain nauraa koko asialle ja pahanilkisesti hymyillä, on minun kerrottava edelleen suhteistani tähän herrasväkeen.
Minä lähestyn nyt muistelmissani autuuteni saarta.