Kaikki on hiljaa. Koivunlehti ei värähdä, risu ei risahda jalkojeni alla, kun astun maihin. Ei saa värähtää, ei saa risahtaa, en tahdo mihinkään koskettaa, en aja pienintäkään lintusta oksaltansa pakoon, jääköön kaikki niinkuin on, muuttumattomaksi muistoissani ikiajoiksi.
Tahdon lähestyä saartani niinkuin tuntumaton henki, tahdon jälleen nähdä sen tarumaisen ihanat lehdot, sen siniset varjot, puiden välisen yöruskotuksen, tahdon tuntea yökasteen tuoreet tuoksut ja kuulla kaislikkojen hiljaisen hipinän…
IV.
Olin kokoomassa varpuja äitipuolelle, joka tarvitsi niitä vispilöikseen, kauppiaalle myytäväksi.
Juuri vierestä, männikön laidasta, johon koivikkoni loppuu ja kanervaiset kalliot alkavat, kuulin outoa puunhakkuuta. Se ei varmaankaan ollut mitään aikamiehen touhua.
Ajattelin: — Joku siellä isännän metsästä salaa risuja katkoo.
Hiivin hiljaa lähemmäksi, pujottelin näreikön lävitse, väistin syrjään kuusenoksat, kurkistin ääntä kohden.
Nuorempi herraspoika siellä kirves kädessä touhusi. Hän oli asettanut karsitun mäntyisen riu'un poikittain kahden kiven väliin ja löi sitä kirveenterällä suoraan kohti koettaen kai osua joka lyönnillä samaan paikkaan. Lakki oli häneltä pudonnut, kasvot punoittivat tulistuneina ja kieli oli mielenjännityksestä kiertynyt suupieleen. Ranka ei katkennut, hän koetti lyödä milloin miltäkin puolelta ja asetteli aina takaisin kivelle, kun puu luisui alas. Vihdoin heitti kirveen kädestään ja hyppäsi puun päälle. Se rusahti. Nyt se käännettiin toisin päin ja taas hypättiin päälle. Sitten taas käännettiin ja taas keikutettiin, kunnes meni poikki.
Kohta kun puu oli saatu näin lyhennetyksi, tarttui poika siihen innokkaasti kiinni ja hilasi toiseen kohtaan, joka kuitenkin oli vielä lähempänä minun piilopaikkaani. Hän raahasi puun kahden lepän väliin, joista toinen oli melkein mätä ja toinen kasvoi kallellaan, pensoen juuresta. Nyt nostettiin riuku pystyyn ja annettiin pudota toisen lepän haaraan, joka oli puolentoista sylen korkeudella. Sitten katseltiin ylös toisen lepän runkoon ja mietittiin. Koetettiin nostaa riuvun päätä tuon kallellaan olevan lepän oksalle, joka oli melkein yhtä korkealla maasta. Kiivettiin lepänrunkoa myöten, tartuttiin oksaan ja oksa taitettiin. Tultiin alas, ruvettiin riuvun päätä sovittamaan ylös leppään. Oksantynkä oli kuitenkin katkennut niin lyhyeksi, että riuku putosi alas ennenkuin ehdittiin maahan. Nyt otettiin veitsi taskusta ja kalvettiin poikki katajanoksa jonka notkeutta koetettiin taivuttamalla solmuun. Riuvunpää kainalossa kiivettiin jälleen puuhun ja katajan avulla solmittiin riuku oksantyngän päälle kiinni lepän runkoon. Maahan päästyä, kun katseltiin onnistunutta temppua, laukesi kataja solmustaan ja riuku putosi alas.
Poika seisoi vähän aikaa miettien ja läksi sitten päättävästi pois.