Kuvitelkaa, ettette tiedä maapallostamme mitään. Maapallo näyttää teistä vain vähäpätöisimmältä, kaukaisimmalta hituselta miljaardien muiden tuikkijain joukossa.
Mutta teissä on herännyt halu tutkia tämän mahtavan äärettömyyden alkuainetta ja siinä tarkoituksessa te päätätte lähestyä juuri tuota vähäpätöisintä ja kaukaisinta hitusta. Te tahdotte nähdä, mistä kaikkeus on kokoonpantu, tahdotte ottaa käsiinne, murentaa, päästä perille hitustenkin hitusista, jotta olevaisuuden arvoitus teille selviäisi.
Jo puolimatkassa on hitunen suurentunut.
Te ajattelette: — Suurentukoon! Tottapa sen pinnalta löydän hitusen, joka käsissäni murenee alkuosiinsa.
Lähestyessänne näette, että paksu pilvikerros peittää tähden pinnan. Te ette peräänny, vaan kurkistatte pilvienkin alle.
Mikä ulvova tuuli! Mikä synkkä pimeys siellä!
Keskeytymättömänä pyrynä viskautuu lunta tähden pintaa kohden. Te läpäisette pyryjen pyörteet, laskeudutte yhä alemmas.
Tuossapa jo häämöittää jokin musta, jota tavoittaisitte käsiinne.
Mutta lähestyessänne sekin suurenee, se muuttuu mahdottomaksi kallioksi, jonka päällä metsä vihaisesti vonkuu.
Laskeudutte laaksoon, missä kallio on pysäyttänyt tuulet. Hienoa lumipyryä vihmoo tuulten suvannossa sihisten suuren olkikohon ympärillä, hilisevien lumihiutaleiden juostessa yksitellen olkipillien sisälle ja väliin, alle ja päälle, verhoten kaiken valkoiseen lumikuteeseen.