Mitään varmaa käsiinne saamatta te hapuilette oljissa, tunnustelette olkien alta. Olette laskeutuneet tavalliselle olkikatolle, joka peittää pienoisen navetan asukkaat, — lehmän, vasikan ja kaksi lammasta!
Kyllästyneenä lumisohjuun katsahdatte alas maahan ja havaitsette hankien välisellä polulla pienoisen mustan kerän, joka liikkuu jotakin edellänsä työntäen.
Siinäpä vihdoinkin sopiva murunen, ajattelette; sen pienempää tuskin enää saattaa kuvitellakaan.
Mutta lähempää katsoen ei tuokaan musta kerä ole niin pieni, ettei voisi olla jotakin vielä sitäkin pienempää. Se onkin niinkuin jokin vaatekäärö, jonka päältä voi kehiä paljon irti, ennenkuin pääsee ytimeen.
Alatte päästellä siteitä, irroitella myttysestä kääreitä ja vaippoja, jotka tuntuvat lämpenevän mitä sisemmäs pääsette.
Ja vihdoin — vihdoin löydätte kuin löydättekin keskuksen, olevaisuuden jakamattoman perustuksen. Se on väräjävän lämmin, se on olevaisuuden sydän, se sykkii: tuk, tuk, tuk…
Se olen — minä. Niin, se olen minä, maailman pienin ja vähäpätöisin, jota ei voi enää jakaa pienempään hituseen, sillä silloin lakkaan olemasta. Tämä on Kahilan torppa ja tuo on meidän navettamme, meidän lehmä, meidän vasikka ja meidän kaksi lammastamme. Ja sydän on minun sydämeni, joka pelokkaasti sykkii. Minä olen tämän mökin nuorin jäsen, sen tytöistä pienin.
Voi teitä, taivaan valkea asukas! Mikä pettymys sentään, kun lähtee hakemaan äärettömyyden alkuainetta, ja löytää vain — pikkuruikkuisen torpantytön!
Mitä minussa on tutkittavaa? Ja mitä voisin kertoa itsestäni sellaista, joka teidän huomiotanne kiinnittäisi, teidän, joka haitte vastausta äärettömyyden kysymyksiin?
Totta on, että käsissänne nyt on se, mikä ei enää alkuosiinsa murene. Ottakaa siis esille parhaat suurennuslasinne ja nähkää minusta elävä totuus: