Minä, pienistä pienin torpantyttö, keinuessani kotimäellä kahden männyn väliin ripustetulla köydellä veräjän vieressä, tukkani hulmutessa ja kilpaa laulellessani kevätkäen keralla, kuvittelen todella olevani kaikkien avaruuksien, koko maailman keskus, elämän suuri pääasia, jota varten auringot paistavat ja kuut kumottavat, jota varten taivaat kaareutuvat sinisiksi holveiksi, hattarat vaeltavat ja öiset etäisyydet muuttuvat usvaisiksi linnunradoiksi ja kaukaisiksi tähtisumuiksi!
II.
Varhaisimmasta nuoruudestani saakka on elämä tietysti koettanut opettaa minulle, että minä en ole mikään maailman keskus, vaan nuorin sisaruksista, joilla oli kaikilla valta kurittaa minua ja saada minut varmistetuksi vähäpätöisyydestäni.
Myöhemmin olen saanut katkerasti kokea, ettei myöskään tämä Kahilan armas torppa ole mikään keskuspaikka, vaan vuokramaa rikkaampien armosta, josta voi tulla vieroitetuksikin.
Ja nyt vihdoin, sivistyksen saatuani, näen hämmästyksekseni, ettei edes se maapallo, jolla elän, ole maailman keskus, vaan kaikkein vähäpätöisin tähti äärettömyyden taivaalla.
Miten sovittaa tämä tunteen ja tiedon mahdoton ristiriita?
Mitä torpantyttö saattoi ajatella siitä oikeasta maailman keskuksesta, jolla on sama nimi kuin hänelläkin: Minä, mutta joka on kaiken alku ja loppu, Jumala itse?
Koetan kaivautua takaisin lapsuuden utukuviin, mutta en muista mitään siitä, mimmoiseksi Jumalaa ajattelin. Sen vain muistan, etten voinut ajatella Jumalaa milloinkaan erikseen ja yksin, vaan aina paholaisen eroittamattomassa yhteydessä, vieläpä, että paholainen oli tuossa kaksinaisuudessa ikäänkuin päähenkilönä, ymmärrettävämpänä, kouraantuntuvampana, käytännöllisempänä, ehkäpä voimakkaampanakin, sinä pahana todellisuutena, jonka kanssa ihminen oli varsinaisesti tekemisissä. Jotavastoin isä Jumala oli vasta paholaisen takana, milteipä vain sinä taikakeinona, jolla paholaisen juonia saattoi luotansa torjua, jos hyvin muisti manaussanat ja ajoillansa niitä käyttää osasi.
Eikä Jumalasta ollut mitään kuvaa, mutta paholaisesta oli sitä selvempi: paholainen oli pimeyksien ja nurkkien takaa kurkisteleva, alati valveilla oleva punainen sarviniekka otus, jonka seppä oli nähnyt sen tai tuon riihen ruumassa, tahi jota Sannan äiti oli puhutellut uuninpiippuun tuijottaen.
Kerran olin minäkin sen näkevinäni, punaisen paholaisen nimittäin.