Olin työntämässä pyrysäällä vesikeikkaa kaivolle, kun näin suuren punaisen kummituksen. Se tulla tupsahti navetan katolta suoraan minun poloisen päälleni. Säikähdyksestä kaaduin katolta ryöpsähtäneeseen lumeen ja olin siihen paikkaan tukehtua.
Jaloilleni jälleen päästyäni aloin juosta tupaan äidin luo. Mutta silloin muistin, ettei sitäkään ollut nyt tekeminen. Äiti oli kiukkuisella päällä. Hän oli pahoin sairaana ja minut oli hän ensi kerran lähettänyt omin päin suorittamaan iltatoimet navetassa, joka oli vaarallinen kunniatehtävä.
Paholaisen ja minun kesken syntyi siis ankara kamppailu.
— Tule avukseni Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala! — koetin minä manata. Siinä hädässä täytyi pakostakin ja hyvin pian saada itselleen jokin kuva Jumalasta, sillä lapsi ei voi kääntyä minkään käsitteen puoleen, josta hän ei pysty itselleen kuvaa luomaan. Ja niinpä heräsi oman itseni pimeässä taustassa, ajatusten valottomassa tyhjyydessä, jokin pelastava jumalantuntu, jonka minä hät'hätää puin sopiviin vaatteisiin, varustin valkoisella parralla ja siirsin itsestäni kauas pilvien taakse. Sieltä se sitten alkoi omin päin minulle isällisen lempeästi hymyillä.
Sanomaton oli iloni, kun näin, että hän todella elää, todella aivan omin päin, eikä olekaan minun luomani! Tämä oli uskon alku. Sen jälkeen kuin minä hänet sinne asetin, on hän aina ollut elävä Jumalani, ja on yhä.
Vaikka sydän tykytti pakahtuakseen, rohkaisin mieleni, käännyin takaisin, nostin kaatuneen saavin, tartuin taas kelkan jäisiin puihin ja yhä samoja sanoja manaten pääsin onnellisesti kaivolle. Elävä Jumalani tuki minua ja karkoitti paholaisen tieltäni.
Mutta ei siinä kyllin.
Kaivon suun oli pyryttänyt umpeen. Aloin käsin tavoitella kiulun vartta, pudotin lumen kaivoon ja haparoin sisältä. Kiulu oli asetettu joskus ylimmäisen jääkuoren varaan.
Tällöin minulle tapahtui, että menetin tasapainoni. Oli pitkän aikaa epätietoista, suistunko syvyyteen vai jaksaako ruumiini jalkapuoli painaa enemmän. En uskaltanut tässä tilassa ollen sormeanikaan liikahduttaa. Kuulumattomasti, ettei edes äänenikään pääsisi tasapainon ratkaisuun vaikuttamaan, toistin ajatuksissani henkeä pidättäen: — Aabrahamin, Iisakin, Jaakobin… Ja oma elävä Jumalani nyykäytti minulle hymyillen päätään ja sanoi: — Ole huoletta, viimeisessä hetkessä pelastan sinut!
Mutta siitä huolimatta aloin kauhukseni tuntea, kuinka pääpuoli painui. Hurjan hätääntymisen vallassa iskeytyivät sormeni kaivon sisäpuolisesta seinästä jotakin kiinnekohtaa tunnustelemaan. Kun olin luisumaisillani alas syvyyteen, tapasi vasen käteni viime hetkessä kiulun varren. Siihen nojautuessani putosi jääkuori romahtaen kaivoon. Mutta minä olin ehtinyt sentään saada oikean käteni aukon reunaan, ja annettuani kiulun pudota vääntäydyin ylös.