Kumpi oli minut pelastanut? Sekö, että kiulunvarsi osui viime hetkessä käteeni, vai Jumalako?
Minulle valkeni, että Jumala oli johdattanut kiulunvarren käteeni ja minä lankesin polvilleni sopertelemaan hänelle ylistykseksi kaikkein ihmeellisimpiä lauseita, joita olin sisarieni kuullut katkismuksesta lukevan. Syvimpään sydämeeni jäi kuitenkin kumma, sanaton kysymys: — Miksi Jumala tarvitsi kiulunvartta minut pelastaakseen ja miten olisi käynyt, ellei äiti olisi jättänyt kiulua jääkuoren päälle?
Vihdoin pääsin navettaan lehmää juottamaan.
Sen tehtyäni otin pienen lyhdyn maasta ja menin navetan ja ladon väliseen karsinaan, jossa meillä oli kaksi lammasta. Niille lehtiä levitellessäni näin selvästi, että navetassa kulki oven editse valkoinen kummitus.
Sydämeni pysähtyi ja kaikki suonet seisahtuivat.
Ilmeistä oli, että Jumala oli lähettänyt valkoisen enkelinsä minua paholaisen juonilta suojelemaan! Ei siis mitään pelkoa enää, riemua vain sitä enemmän. Ja todella, ihanasti rintaani tainnuttaen pelko muuttui sykkiväksi riemuksi ja Jumalani ylistykseksi!
Navettaan tultuani minusta tuntui, että enkeli oli yhä läsnä, istuen milloin milläkin kaiteella toimiani katselemassa. Ja mieleni täytti haltioitunut kiintymys tuohon näkymättömään ja kuitenkin joka paikassa tuntuvaan läsnäolijaan.
Mutta miksi ei lapsi saanut hennossa uskossansa vahvistua? Miksi hänen Jumalansa, oma elävä Jumalansa, yhä ja yhä särkyi, aivan kuin olisi ollut hänen nukkensa, joka pudottuaan kilahtaa pieniksi palasiksi?
Sillä samalla kertaa olin selvään huomannut, että valkoinen vasikkamme oli loikannut karsinastaan ja käveli vapaana, ja minä ymmärsin syvemmällä itsessäni hyvin, että se se olikin oven editse kulkenut, eikä mikään Herran enkeli.
Ja varmemmaksi vakuudeksi, etten minä nyt suinkaan perustaisi jumala-käsitettäni vain siihen ihanaan onneen, joka oli syttynyt rinnassani, kun se valkoparta minulle pilvistä hymyili, varmemmaksi vakuudeksi juuri lypsyä lopettaessani lehmä potkaisi kiuluun ja sen sontaisesta sorkasta levisi maitoon kauheata likaa.