Varmaankin on kovin tärkeätä, että ensimmäinen lapsen luoma jumalkuva perustuu silkkaan totuuteen eikä mihinkään mielikuvitteluun. Mutta raskasta se oli. En tiedä kumpi suru oli suurempi, äidinkö puolelta uhkaava kuritus vai se pettymys, että täytyi kuin täytyikin ruveta ajattelemaan enkeliä vain vasikaksi ja henkeni pelastajaksi pelkkää kiulua, onnellista sattumaa.
Samassa kuulen ulkoa äidin julmistuneen äänen. Hän huutaa minua tuvan ovelta. Oli siis sairaana noussut pystyyn ja nyt tietysti täynnänsä kiukkua vartoi tuloani tukistaakseen minua.
Minulta jäi navettaan kaikki sikin sokin. Kapasin vain käteeni maitoämpärin ja läksin kiireesti tupaan, sammunut lyhty mukanani. Ajattelin tulla uudelleen navettaan toimiani lopettelemaan, mutta niin ei käynyt.
Äiti oli jo taas laskeutunut vuoteeseen. Hän näytti tuskautuneelta, mutta sentään hän nousi ja tuli minua kohden ovelle päin.
— Missä olet viipynyt näin kauan? sanoi hän ja läimäytti minua korvalle.
Mutta kun hän sitten näki kiulussa sontaisen maidon, kadotti hän kokonaan malttinsa.
— Vedelläkö minä nämä pennut ruokin! huusi hän. Hän tarkoitti pennuilla veljiäni ja sisariani, jotka oli jo ajanut vuoteeseen, ja jotka pelokkaina kurkistelivat yhteisen peitteen alta. Ja näin sanottuansa hän alkoi hutkia minua minne vain sattui ja lennätti lopulta tuvan perälle semmoisella vauhdilla, että minä myttynä tyyperryin penkin alle. Siihen jäin pitkäksi aikaa itkemään, kunnes äiti käski menemään maata.
Pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, sillä navettaan oli kaikki jäänyt surkeaan epäjärjestykseen. Enhän ollut ehtinyt sulkea vasikkaakaan karsinaan, en siivota lehmän alta, en muistanut edes, olinko sulkenut ladon oveakaan, josta nyt ehkä kylmä pääsi koko yön puhaltamaan navettaan.
Sanokaa nyt, missä Jumala oli!
Nukkua en voinut. Olin horrostilassa, vähän väliä heräten. Odotin päivän valkenemista, jotta olisin päässyt ennen äitiä navettaan jäikiäni korjaamaan. Mutta yö oli tavattoman pitkä eivätkä ikkunaruudut vähääkään vaalistuneet. Välistä en sentään tiennyt, nukuinko vai valvoinko. Yön pimeimmillään ollessa huomasin, ettei tuuli enää ulvonutkaan uuninpiipussa. Ja kun seuraavalla kerralla havahduin horroksistani, oli ikkunassa jo niin kirkas valo, että tuvan esineet saattoi selvästi erottaa.