— Nyt kohta nousen, ajattelin. Äiti tuntui vihdoinkin nukkuvan. Kohta nousen ja hiivin äidin kuulematta ulos, järjestän asiat ja palaan vuoteeseeni, jossa viivyn päivän nousuun asti. Silloin menen lypsylle ja tuon tupaan täyden kiulun ja äiti varmaan leppyy.
Lienen kuitenkin jälleen torkahtanut, koskapa avatessani silmäni auringon punaiset säteet valaisivat isän vanhaa kotitakkia, joka hänen poissa ollessaan (ja hän oli melkein aina poissa) riippui seinäkaapin nurkkauksessa. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin päreisiin, jotka olivat uunin päällä. Seinäkaappi oli isällä aina visusti suljettuna, emmekä me saanet avata tätä hänen kaikkein pyhimpäänsä, vaikka hänellä ei ollut siellä muuta kuin vanha pora, lehtisahan tynkä ja joitakuita vääristyneitä nauloja.
Isä oli kaiket talvet poissa työansioilla ja tuohon takkiin katsellessa tuli usein häntä ikävä, mutta erittäinkin silloin, kun äiti oli vihainen.
Ihan punaiseksi saivat auringonsäteet vanhan vihertyneen takin, jonka tasku pullotti niin isää muistuttavasti, että tahtoi itkettää.
Avasin jälleen silmäni, jotka olin tietämättäni ummistanut.
Joko olin jälleen nukkunut? Sillä isän takki ei ollut enää punainen, vaan kirkkaassa päivänvalossa.
Nyt viimeistään täytyy mennä navettaan, muuten äiti herää ja ennättää kieltää.
Minä kohottauduin vuoteestani ja sydäntäni kouraisi kauhistus. Äitiä ei ollutkaan enää tuvassa, hän oli poistunut vuoteestaan ja lähtenyt navettaan itse. Miten minun nyt käy, kun äiti näkee navetan! Olin kauhusta kadottaa järkeni, olin näkevinäni, kuinka hän vihapäissään viskelee mitä käsiinsä sattuu. Ja nyt — nyt hän menee kaivolle, nyt hän on jo puolitiessä, nyt hän katsoo missä kiulu on, nyt hän kumartuu kaivonsuulle, nyt hän näkee kiulun kaivonpohjalla jäiden seassa! Voi minua! Miksi en ollut suistunut kylmään syvyyteen? Purin sormeani ja inisin tuskallista itkua kauheaa hetkeä odotellessa. Ajattelin uudelleen rukoillakin, mutta Aabrahamit ja Iisakit olivat tällä hetkellä mahdottomia. Olin varma, että valkoinen enkeli oli pelkkä vasikka ja koko maailma oli minusta hirmuinen vääryyksien pesä.
Jo kuuluvat äidin askeleet porstuasta.
Minä hyppäsin vuoteestani pannakseni jotakin ylleni, etteivät äidin lyönnit koskisi niin kipeästi. Seisoin selin oveen päin, kyyristyneenä pankon ääreen äidin kädenkahmaisua odotellen ja silmät kiinni puristettuina.