Kun me Sannan kanssa näimme noiden ihmisten nousevan jyrkännettä ylös, oli se Johanssonin ja hänen sukunsa ensimmäinen maalaisretki, tehty ylläolevassa tarkoituksessa.
Johanssonit eivät olleet tätä ennen vielä milloinkaan liikkuneet kaupunkinsa ulkopuolella, joten heillä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, millainen maaseutu oikeastaan oli. He tekivät sinne kuin jonkinlaisen toivioretken viheriäisissä sveitsiläispuvuissa, töyhdöt lakissa, sauvat kädessä, varustettuina kaikennäköisillä pistimillä (käärmeiden tappamista varten), pyssyillä (kotkien ja haukkojen ampumista varten), ansoilla (jänisten ja metsälintujen pyydystämistä varten), ongenvavoilla (lohien onkimista varten), olipa jollakin pelastusvyökin olan yli heitettynä, jos ken sattuisi koskeen putoamaan.
Johansson mieltyi kuitenkin maallaoloon heti ensi päivästä siihen määrin, ettei häntä olisi aluksi voinut mikään voima palauttaa takaisin kaupunkiin. Kaikki viinat jäivät kesäkuukausiksi, ja suvun oli kuin olikin mukautuminen sellaiseen järjestelyyn, että kaupunkiasioita saivat syrjäiset hoitaa syksyyn saakka, sillä aikaa kuin Johansson virui järvien hiekkarannoilla, istuskeli ongenvapa kädessä kaislikkojen reunoilla, nukkui alastomana vilteillänsä kallioiden jäkälillä tai souteli eskornettia soitellen illantyynillä lahdelmilla kaikuja kuunnellen.
He asettuivat asumaan siksi kesäksi saman talon yläkertaan, jossa entinenkin herrasväki oli asunut.
Minä miellytin Johanssonia suuresti. Hän hymyili minulle vetisesti aina kun satuimme tiellä kohtaamaan, jopa otti kerran keppinsä koukulla minua kyynärpäästä, leikillä vetäen luokseen.
Mutta Sanna sanoi, että minun oli miellyttäminen rouvaa eikä itse
Johanssonia. Vieläpä, että minun oli kaikin tavoin salaaminen rouvalta
Johanssonin mieltymys ja nipistyshalu, sillä jos rouva sattuisi
näkemään sellaista, menisivät Sannan kaikki suunnittelut myttyyn.
Minun täytyi siis kantaa rouvalle mansikoita täydet tuokkoset, kokonaisia korillisia sieniä, ja puolukoita niin paljon kuin suinkin ennätin koota. Siihen meni minun kesäni. Ja lopulta olin Sannan tahdon mukaisesti muuttunut heidän palvelustytökseen, olin alituiseen heidän kyökissään astioita pesemässä ja jäin taloon yöksikin, kun kyökkipuuhat sattuivat kestämään kovin myöhäiseen. Rouva piti aivan luonnollisena, että hän ottaa minut mukaansa Helsinkiin palveluspiiakseen, eikä puhunut suunnitteluistaan edes kotonani. Tietysti hänen mielestään vanhempani eivät saattaneet olla muuta kuin ylen onnelliset sellaisesta käänteestä, ja hän näytti vain odottavan, milloin äitipuoleni saapuu taloon häntä kiittämään ja minun puolestani rukoilemaan, että todella pääsisin heidän armoihinsa.
Äitipuoleni olikin asiasta kovin hyvillään.
Mutta isä ei sinne päinkään.
Tämä asia aiheutti kamalimman perhekohtauksen, mitä koskaan olen nähnyt. Isä ei kärsinyt puhuttavankaan meidän kotoa-lähtemisestämme, se oli hänen kipeä kohtansa, haava, johon satuttaminen sai koko miehen raivoihinsa.