Riita isän ja äitipuoleni välillä oli jo ilmi liekissä, kun avasin tuvan oven ja heidän huomaamattaan pujahdin sisälle. Isä koetti saada sanotuksi sitä tavallista myrkkyajatustaan, jota hän aina hoki vihansa purkautumisen hetkinä: että nimittäin talon isäntä sai pitää laiskanpulskeita lapsiaan tusinakaupalla kotonaan, syöttää ja juottaa heitä ja kuoltuansa jakaa heille jokaiselle perintömaan, mutta köyhän piti ajaa lapsensa maailmalle kaupunkilaisia verikoiria palvelemaan (nämä olivat hänen säännöllisesti uudistuvia sanojaan). Vihansa puuskassa hän oli niin hengästynyt, että ainoastaan jokunen tavu pääsi selvempänä hänen suustaan, kaikki muu jäi katkonaiseksi ja ainoastaan meille tajuttavaksi, jotka ajatuksen edeltäpäin tiesimme.
Äitipuoli oli tällä kertaa tavallistakin itsepintaisempi. Hän sanoi jo sopineensa rouvan kanssa ja vievänsä minut nyt kohta taloon. Ja tuli ottamaan minua kädestä muka viedäkseen.
Silloin isä meni ovelle ja otti sen päältä kirveen.
Meidän tullessamme jo keskelle tupaa hän heittäysi taaksepäin ja hurjalla kädenliikkeellä sinkautti kirveensä olkansa takaa ojoksi, äitipuolta kohden tähdäten. — "Lyö, katala koira!" — huusi hänelle äitipuoli askeltakaan hänen tieltään väistymättä. Hän tunsi hyvin isän, hän tiesi varmasti, ettei isä lyö, vaan katuu viime hetkessä ja antaa kirveensä vajota maahan, ja sentähden hän uskalsi olla väistymättä, vieläpä huutaa kirouksia isää vastaan. Ja tietysti isän kirves vajosikin. Tietysti isä meni häpeissään ulos. Tietysti he vielä samana iltana sopivat keskenään ja isä meni nukkumaan alapuoliseen vuoteeseen, missä äitipuoli makasi.
Minun pitää sanoa vielä kerran "tietysti", sillä tietysti minä jouduin Johanssonien palkolliseksi, niinkuin äitipuoli halusi. Ja sitähän minä oikeastaan halusinkin, minusta ja Sannastahan koko asia oli lähtenytkin ja meidän mielihalujemmehan täyttymistä se tarkoitti, mutta sittenkin tunnustan kauhean asian: minä olisin jossakin syvällä salaa halunnut, että isä olisi lyönyt, että kirves olisi koko terineen vajonnut äitipuolen rintaan. Enkä voi vieläkään päästä selvyyteen siitä, tahdoinko sitä isäni vai itseni vuoksi. Luullakseni olisin isästäni pitänyt enemmän, jos hän olisi sen tehnyt, — kauheata sanoa!
Sanna oli riemuissaan. Asiat olivat käyneet juuri niinkuin hän oli laskenut.
Mutta sanon kaikkien erehdysten välttämiseksi, ettei hän ollut suinkaan laskenut eikä tarkoittanut, että minä todellakin olisin tullut rouva Johanssonin piiaksi. Johanssoneilla oli hänen suunnitelmissaan vain aivan syrjäinen osa, irroittaa minut kotoa ja maalta, niinkuin nyt oli käynyt. Kun olimme kerran päässeet kaupunkiin, niin siellä Sanna kyllä aikoi itse ottaa minun kohtaloni käsiinsä. Sillä hän tahtoi tehdä minut onnelliseksi, ja onnesta taas oli hänellä niinkuin jokaisella ihmisellä omat erikoiskäsityksensä.
IX.
Isän sopiminen äitipuolen kanssa sen jälkeen kuin hän oli tätä kirveellä uhannut, selvensi minulle paljon asioita. Minä näin, että äitipuoli piti isää vallassaan, ja ymmärsin millä keinoin hän sen teki. Sanna nimitti kaikki nämä asiat oikealla, häikäilemättömällä nimellä, jota ei voi paperille kirjoittaa. Se hallitsee koko maailmaa, rivoili hän, ikäänkuin ylpeänä siitä, että mekin hänen kanssaan saatoimme ruveta hallitsemaan samalla lailla koko maailmaa, jos minä vain suostuin kaikessa noudattamaan hänen neuvojaan. Johanssonia me jo hallitsimme, mutta me tulisimme hallitsemaan tuhat kertaa miellyttävämpiä herroja! Ja hänen kuvatessaan, mitä kaikkea me vielä tulisimme saavuttamaan tuolla salaperäisesti vetävällä, intohimoja sytyttävällä voimallamme, minunkin silmäni suurenivat ja poskeni hohtivat varmaan niinkuin hänenkin.
Johansson piti todellakin huolen, että tuo voimani tunto ei jäänyt vain mielikuvitteluun, vaan antoi olemassaolostaan elävän todellisuuden vakuutuksia. Hän tavoitteli minua kaikkialla, missä vain muiden silmä välttyi. Ja Jos minä olisin häneltä pyytänyt mitä tahansa, hän olisi kaiken täyttänyt, sillä hän näytti onnelliselta vain jo siitäkin, että pyysin, saati siitä, että sai tehdä jotakin mielikseni. Hänen vetinen katseensa ikäänkuin rukoili armoani — minun, mitättömän tyttösen armoa! — Silmänrypistykseni oli hänelle musertava rangaistus ja hymyni parhain palkinto, — voiko sitä kukaan uskoa! — Olinhan minä itse eniten hämmästynyt, mutta totta se oli, ja sekin on totta, että minä suuresti viehätyin uudesta voimastani. Tästä ajasta asti tuli suureksi arvoitukseksi minulle oma ulkomuotoni, jota tutkimalla ja peiliin katselemalla en mitenkään viisastunut: miksi viehättivät tätä tämänkesäistä ihmistä kasvoni niin, ettei hän ollenkaan osannut silmiänsä niistä irroittaa, kun taas joku toiskesäinen ei niihin kertaakaan katsahtanut, ei vaikka olisin aivan eteen asettunut? Oliko ulkomuodossani ehkä joku vika, jota Johansson ei ollut huomannut? Ja saattoikohan Sannan konsteilla mitenkään päästä tuosta virheestä, ettei se toinenkaan olisi sitä huomannut, vaan yhdellä lailla ihastunut?