— Missä Sanna on? — kysyin vihdoin.
— Sanna viedään huomenna vankilaan, oli hänen vastauksensa; muuta en kuullut enkä kuunnellutkaan.
Ensi ajatukseni oli livahtaa Johanssonin vierestä karkuun, juosta takaisin sinne, mistä olimme lähteneet, ja rukoilla herroja, että päästäisivät Sannan pois; mutta kun käännyin taakseni, olivat kaikki kadut ja risteykset sekaisin silmissäni kyyneleiden vuoksi, joita en voinut estää vuotamasta, enkä tiennyt, minne olisi ollut mentävä.
Johansson kielsi itkemästä. Hän otti oikein toruakseen minua. Enkö minä ymmärtänyt, sanoi hän, että Sanna oli varas, paha ihminen, jota ei tarvinnut surra? Hyvä olisi, sanoi hän, ettei Sannaa enää milloinkaan päästettäisi vankilasta.
Ja kun minä itkin vain sitäkin katkerammin, sanoi Johansson, että oli suuri synti itkeä varasta ja että minun pitäisi hävetä ihmisten edessä.
Minä kuivasinkin kyyneleeni esiliinaan, mutta vain voidakseni vihdoinkin nähdä, mihin suuntaan olisi juostava.
Kauempaa näkyi rykelmä kelloja helisteleviä vaunuja ja paljon ihmisiä niiden ympärillä. Sinne asti ehdittyämme päätin käyttää väen vilinää hyväkseni ja pujottautua näkyvistä. Panin mennessämme talot ja risteykset tarkasti mieleeni, että olisi kaikki selvänä, kun perille päästyä lähden juoksemaan.
Päätin selittää herroille, että Sanna oli maailman paras ihminen, ja tämän väitteen todistukseksi ilmaista heille sen, mikä minulle itsellenikin juuri nyt vasta täydelleen selvisi; Sanna oli hankkinut rahat minun tähteni, etten joutuisi Johanssonin kynsiin. Tahdoin kertoa heille, mitä Johansson minulle teki, salaamatta mitään, ja pidin varmana, että he saatuaan tietää sen ymmärtävät Sannan menettelyn ja päästävät hänet irti. Tahdoin myös ilmoittaa, etten mitään rahoja tarvinnut ja että käsilaukku voidaan palauttaa sille, jolta se oli otettu ja jolle myöskin olin valmis asian oikean laidan selittämään, kunhan vain saan tietää kuka se on. — Sanna raukka, Sanna raukka, minä ajattelin, ja juuri lähestyessämme määräpaikkaa kyyneleet taas tulvahtivat silmiini, etten nähnyt eteeni mitään. Varmaan en olisi voinut suurempaa kauhua ja repivämpää tuskaa tuntea, vaikka oma äitini olisi minulta temmattu ja vankilaan teljetty. Ja niinkuin äkkiä äidittömäksi joutunut lapsi ei voi nähdä mitään elämisen mahdollisuutta, ellei saa äitiänsä takaisin, en minäkään tuntenut mitään muuta mahdollisuutta koko olevaisuuden tai suorastaan oman hengittämiseni jatkamiseen, kuin suinpäin rientää Sannan läheisyyteen, puhkaista väliltämme kaikki muurit tai sitten itse menehtyä.
Missä määrin suureen tuskaani vaikutti osaltaan myöskin se tieto, että ilman Sannaa ei koko tällä kohtalokkaalla kaupunkimatkallani ollut mitään merkitystä, koska minä ilman häntä en milloinkaan tule löytämään sitä poikaani, jota kaikki ajatukseni tarkoittivat, en voi varmasti päätellä. En luule sillä hetkellä mitään sellaista ajatelleeni, vaan yhtä vähän kuin rakkaus äitiin johtuu siitä, onnistuuko hän toteuttamaan mitä pitää parhaana vai tuottaako hän minulle vaikkapa suoran turmion yrittämällä palvella minua, yhtä vähän rakkauteni Sannaankaan johtui hänen onnistumisestaan. Ja minun hurja yritykseni palata takaisin kauheaan yökortteeriin tavoittaakseni siellä Sannan vaikkapa seinäin läpi, oli kokonaan tämän sokean, vastustamattoman rakkauden aiheuttama: minä rakastin häntä ilman mitään aineellista vaikutinta, niinkuin tosirakkaudessa onkin, ja olisin arvelematta mennyt hänen tähtensä vaikka tuleen.
Kyynelistä huolimatta antauduin toivottomaan yritykseen, katujen risteykseen päästyämme jäin Johanssonista syrjään ja väentungosta hyväkseni käyttäen tempauduin hänestä erilleni. Ei ollut aikaa katsella suuntia. Juoksin minne sattui ja pian huomasinkin olevani aivan uudella kadulla, jota myöten emme olleet tulleet.