— Missä, missä … kyselin vastaantulevilta, mutta en osannutkaan nimittää paikkaa, jota hain. Toiset naurahtelivat, toiset kääntyivät taakseen katsomaan, mutta vain hetkiseksi, sitten jatkaakseen kiireistä käyntiänsä, minusta välittämättä. Muutamille taisin jotakin selittää, mutta asiani kuultuaan he muuttuivat huolestuneen näköisiksi, niinkuin pyydettäissä liikaa vaivautumista, ja hekin jättivät minut. Kivestä olivat kaikki ihmiset täällä! Eivätkö he välittäneet siitä, että ihminen, samanlainen kuin hekin, oli joutunut niin kauheaan onnettomuuteen, vai enkö minä osannut selittää!
Yksi ainoa vanha vaimoihminen, jolla oli suuri vihanneskori kainalossa, kallisti korvansa minun rukouksilleni. Hän erotti minut ympärilleni kerääntyneestä väkijoukosta.
— Tule pois tyttö minun kanssani, taidat olla ensikertaa kaupungissa, älä itke, mennään meille, niin kerrot asiasi.
Näin puhellen hän lykkäili minua edellänsä ja me aloimme kulkea kapeampaa katua pitkin, joka kohosi jyrkkänä rinteenä. Siinä mennessämme kerroin hänelle niinkuin vain nyyhkytyksiltäni osasin asian alusta loppuun, mutta mitä hän sanoi lohdutuksekseni, oli minusta hyvin vähän lohdullista, sillä tuskin ollenkaan saatoin sitä käsittää, ja vain hänen oma varmuutensa herätti minussa luottamusta. Hän selitti minulle, ettei poliisikamarista ollut toivoakaan saada ketään pois, puhui kansan verenimijöistä ja ennusti aikaa, jolloin loppuu jokin yö, sanoi hän, (arvatenkin hän lienee puhunut "köyhälistön sorronyöstä", vaikka tätä lausepartta en silloin ymmärtänyt). Jokin toivonkipinä minussa kuitenkin välähti, kuten sanoin, hänen puheensa innon ja varmuuden vuoksi.
Mutta juuri kun olimme poikenneet portista pienelle, korkeiden kivimuurien ympäröimälle pihalle ja olimme astumassa — kuten minusta näytti — alas kellariin vieville rappusille, joiden yläpuolelle valkoiselle seinälle oli maalattu musta käsi ja kirjoitettu: "Talonmies", juuri siinä käänteessä tavoitti Johansson minut, tempaisi kädestäni ja alkoi raastaa kadulle.
Saattajani nousi kiivaasti vastustamaan, pui Johanssonille nyrkkiä, jopa kiivastuksissaan kiroilikin, taas jotakin ennustellen, mutta mitään apua ei ollut.
Näin minä jouduin kuin jouduinkin Johanssonien perheeseen palvelustytöksi.
Mutta Sanna, jonka minä sittemmin vielä näin, ei ollut enää luonani. Luulin hänet iäksi kadottaneeni. Se oli elämäni ensimmäinen syvä haava, joka ei ole milloinkaan voinut aivan arvettomaksi parantua.
X.
Elämäni Johanssonien luona alkoi siis minulle hyvin synkissä merkeissä. Kuinka olinkaan kuvitellut kaupunkia loistavaksi, kullan kiiltäväksi ja hopean heliseväksi, nyt en välittänyt siitä ollenkaan. Inhoittavaa oli korvissani se pauhu, joka alati kuului keittiöön, vihamielistä oli minulle kaikki, ihmiset, kadut, kivimuurit, laivat, torikauppiaat, joita jokapäivä näin matamin kanssa ostoksilla käydessämme, ajurit, vaunut, kellon kilinät ja autojen mörähdykset. Sanomaton koti-ikävä painoi mieltäni niin voimakkaasti, että ajatukset olivat mennä sekaisin ja minua halutti viskautua jonnekin pois koko elämästä. Yksin äitipuoltakin oli ikävä ja hän tuntui minusta enkelimäisen hyvältä. Muistin hänestä yhä useampia perin lempeitä piirteitä, ystävällisiä sanoja, alttiita tekoja, ja itkin, etten ollut ajoissa ymmärtänyt osoittaa hänelle parempaa vastarakkautta, vaan olin aina vihannut häntä ja selittänyt kaikki hänen tekonsa pahimmalta puolelta. Entäpä veljet ja sisaret, jotka ehkä juuri tälläkin hetkellä kulkivat tuvan ovesta, juoksivat purolle tai syöttivät karitsoja! Ja isä sitten! Nähdä hänen lähestyvän kotituvan kuistia, seisahtuvan siihen mietteissään, itsekseen hymyilevän, syljeskelevän, — tulla hänen luokseen, painautua häntä vastaan, hänen tuttua liiviänsä vastaan, nähdä kuinka hän kysyvästi katsahtaa, heräten ajatuksistaan: — Mikäs sinun nyt on, tyttöseni? — ja sanoo jotakin hyvää, kohta taas vaipuakseen omiin ajatuksiinsa. Voi isä, isä, enkö milloinkaan saa sinua enää nähdä!