Sanna oli kertonut hänen olevan viimeisillä luokilla ja tulevan piakkoin ylioppilaaksi. Mutta kun Sannan mielestä juuri tämä asia saattoi antaa minulle joitakin toiveita, en silloin vielä itse puolestani voinut ymmärtää muuta kuin että tuo ylioppilaaksi tuleminen päinvastoin oli tekevä viimeisenkin toivonkipinän sulaksi mahdottomuudeksi, ja koetin siis suunnata kaiken kekseliäisyyteni siihen, että olisin päässyt johonkin vaikkapa etäiseenkin yhteyteen hänen kanssaan hänen vielä koululaisena ollessaan. Kaikki yritykseni olivat kolmivuotisten ponnistusten jälkeen vieneet vain siihen tulokseen, että olin hänet hetken verran kaukaa nähnyt.
Mutta nyt sanoi Sanna: — Tuossa, tuossa!
Ja ennenkuin ehdin aavistaakaan, survaisi hän minut voimakkaasti takaa työntäen puistikon valaistulta hiekkakäytävältä syrjään lehdikön pimentoon, itse jatkaen matkaansa.
Jotkin kädet tarttuivat minuun ja vetivät minut penkille istumaan. Joku alkoi puhua minulle järjettömiä sanoja, koettaen pimeästä huolimatta nähdä kasvojani ja painautuen yhä lähemmäksi minua kuulla vastausta.
Mutta minä jähmetyin.
Ja vaikka näin, että ne olivat todella hänen silmänsä, jotka tiukasti hakivat katsettani, — vaikka tunsin hänen lämpimän hengityksensä, — vaikka hänen kätensä kosketti minua ja hänen kultaiset kellonvitjansa valahtivat minun kädelleni, — vaikka hän ei puhunut laudoista eikä sammalista, vaan kiihkeästi kuiskasi korvaani järjettömän hulluja sanoja minusta, ja vaikka tunsin, että kaikki mikä minussa oli kelpasi hänelle, minä en lämminnyt, vaan pysyin tunteettomana kuin kuollut kivi, jota kauniit huulet suutelevat. Tai miksi vertaan itseäni kiveen? Minä olin kuolluttakin kuolleempi. Kivessä on kiveä, mutta minä olin tyhjä, peräti tyhjä. Ja irrallisena ajatus yksin liikkui tämän kuolleen tyhjyyden ylitse: — Kas tuota kirjavata liiviä, onkohan se sitä, mitä sanotaan sametiksi? Ja kellonvitjat, ovatkohan ne kultaa? Ja vieläköhän ne käyttävät samaa saippuata, koska tuoksu on juuri sama kuin silloinkin? Ei vähimmässäkään määrässä hänen kätensä kosketus, ei hänen hengityksensä eikä järjetön puheensa liikuttaneet minua, vaan kohta, kun muistin apteekin, kavahdin ylös, hyvilläni siitä, että sain syyn jättää hänet ja päästä tuskallisesta ujoudesta.
Ja minut valloitti kokonaan vain kauhu siitä, että olin kadottanut käsistäni lääkärinmääräyksen, joka olisi ollut apteekkiin vietävä.
Johanssonska olisi rikokseni sovitukseksi ensin vain muitta mutkitta antanut minulle — selkään. Mutta Johansson ei sallinut sitä, vaan torjui väkisin Johanssonskan hyökkäyksen ja työnsi minut selkänsä taakse. Tästä sukeutui heidän välillensä riita. Johanssonskan mustasukkaisuus heräsi ja hän sätti minua mitä kamalimmilla nimityksillä, aikomatta kuitenkaan haavoittaa niillä muita kuin Johanssonia. Näin riita paisui tappeluksi, joka oli verisimpiä mitä olen saanut todistaa. Silloin lapsetkin itkivät.
Ja he itkivät vieläkin haikeammin, kun minä sitten läksin. Johanssonska oli tällä kertaa luja eikä peruuttanut sanaansa.
Minä puolestani en tuona ajankohtana pannut mihinkään tällaiseen mitään huomiota. Minä kuljin kuin unissani, missä vain oli kysymys jokapäiväisen elämän tehtävistä, tapauksista ja kohtaloista. Erottivatpa ne minut vaikka kohta apteekista tultuani ja vaikkapa olisivat ajaneet minut yöksi kadulle, tuskin olisin siitäkään mitään osannut välittää. Nyt kuljin unissani Johanssonien huoneissa ja keittiössä vielä kaksi viikkoa, voimatta avata silmiäni millekään todelliselle. Mikäli olin valveillani, olin kokonaan muualla.