Sillä jos joku luulee, että olin todella noin vain unohtanut sen, mitä oli tapahtunut Esplanaadin puistikossa, hän suuresti erehtyy.
Niin tosin itsekin ensin luulin, ja juoksin apteekkiin aivankuin ei minulle olisi mitään merkillistä tapahtunut. Mutta jo silloin lienen ollut sekaisin päästäni, sillä eihän minulla ollut lappua, jolla olisin saanut rohdot. He lienevät luulleet minua hulluksi. En muistanut asiaani, en saanut sanaakaan suustani, en ymmärtänyt mikä minulle oli tullut.
Sitten kotona Johanssonin ja Johanssonskan tappelun aikana minä katselin tuota temmellystä niinkuin jotakin kaukaista, toisarvoista, minuun kuulumatonta, ja aivoni askartelivat tietämättäni vain niiden rajaviivain tavoittamisessa, joiden avulla olisin saattanut määritellä äskeisen elämykseni. Jos suuri vuori putoaisi ihmisen silmien eteen, ei hän voisi ymmärtää mitä on tapahtunut, ennenkuin olisi etääntynyt vuoresta näkemän päähän, ja niin en minäkään voinut tajuta suurta elämystäni ennenkuin olin ajassa siitä tarpeeksi etäällä.
Ensi hetkenä luulin, ettei ollut tapahtunut mitään. Mutta kohta se alkoi. Alkoi selvitä, ettei suurempaa olisi voinut tapahtua, ja että olin päästänyt käsistäni juuri sen, mitä olin aina tavoitellut.
Enkö minä ollutkin ollut juuri niissä lehmuskäytäväin pimennoissa, joista siellä maalla Sannan kertomusten vaikutuksesta uneksin? Eikö ympärilläni ollut musiikkia ja ihmisvirran hurmausta? Enkö kuullut suurten ja pienten kellojen kilajavan, eivätkö valkoiset lamput häikäisseet katsettani? Eikö minun poikani ollut vihdoinkin katsonut minuun — juuri niinkuin unelmissani, katsonut, jopa ojentanut kättänsäkin pyytääkseen minua? Kohtalo itse oli pienintä erikoisuutta myöten toteuttanut unelmani, mutta minä hullu tyttö en ollutkaan ymmärtänyt omaa onneani, en ollutkaan kohottanut viimeistä armonkatsettani häntä kohden, että olisimme yhdessä sitten ilosta itkeneet!
Sanna ei sanonut hänen ollenkaan tienneen, kuka minä olin, mutta sitä en minä toki osannut uskoa. Olihan silloin lehväin alla kyllä hyvin pimeää, mutta minä näin sittenkin hänen katseensa; ihminen ei voi tutummin toiseen katsoa. Minä näin erehtymättömän selvästi, että hänessä oli herännyt se, mikä minussa oli elänyt valveilla pitkien vuosien kuluessa. Sitähän minä silloin ihmettelinkin, siitähän riemuitsinkin, vaikka jokin hölmömäinen, käsittämätön tyrmistys oli kaiken ymmärrykseni halvauksella lyönyt. Hän oli tuntenut minut, hän rakasti minua ja pyysi vain, että minäkin olisin tuntenut ja rakastanut. Mutta minä mieletön houkka olin työntänyt hänet luotani, jättänyt niinkuin minkäkin halveksittavan mitättömyyden!
— Voiko kukaan ihminen selittää, kuinka joku saattaa menetellä niin peräti vastoin omaa parastansa! ajattelin sitten yöt päivät lakkaamatta. — Vai tahtooko jokin yliolento meidän kustannuksellamme makeasti naurahtaa, koskapa johdattaa minut unelmieni toivotuille laitumille, vieläpä osoittaa juuri sen puun, jonka hedelmiä tavoitin, mutta heti kun ojennan käteni, on se vain merkkinä, että kaiken pitää edestäni kadota, että minä myöhästyin, olin tyhmä, naurettava, ja että sain tuntea pohjattoman syvästi syyllisyyden omaan onnettomuuteeni. Suurempaa vääryyttä ei minun mielestäni kohtalo olisi yhdellekään ihmiselle voinut tehdä, ja jos minulla olisi silloin vielä ollut tapana kääntyä elämän suurissa murroskohdissa Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan puoleen, olisin ainakin tämän pettymyksen johdosta varmaan luopunut uskostani, ikipäiviksi jättänyt Hänet ja hänen enkelinsä. (Myöhemmin taas on juuri tämän tapauksen ymmärtäminen säilyttänyt uskoni enkeleihin).
Ei minulla ollut tähän aikaan mitään tilaa jumalille. Niinkuin oman äitini ruvetessa rankaisemisen asemasta hellästi palmikoimaan tukkaani en enää mitään Jumalaa kaivannut, niin nyt tämän uuden lemmen palossa nekin sydämen lokerot, jotka lienevät erikoisemmin jumalille varatut, olivat täynnänsä, runsaudella kyllästetyt ja hylkäsivät luotaan kaikki lisäkkeet.
Sinä aikana en ajatellut, en toivonut, en halunnut mitään muuta kuin vain saada vielä kerran elämässäni tavata hänet, uudistaa saman kohtauksemme. En voinut ajatella myöskään muuta kohtauksemme paikkaa kuin juuri samaa puistikkoa, samaa penkkiä, enkä muuta vuorokauden aikaa kuin samanlaista yötä. Monet hyvät palveluspaikat minä kadotin, kun herrasväet havaitsivat minut yöjuoksijaksi. Mutta illan tultua, kun katulyhdyt syttyivät, ei mikään järkisyy riittänyt voittamaan sanomatonta kaihoani. Ajattelin: — Nyt, nyt hän kulkee siellä ja etsii minua, enkä voinut sellaista ajatusta kestää; minun täytyi, täytyi juosta kadulle, luvalla tai luvatta, se oli minusta yhdentekevää, tuli mitä tuli.
Sanna odotti minua melkein aina portilla. Hän suojeli minua. Se merkitsee: — Hänellä oli aina käsillä joku mieshenkilö, jonka seurassa saatoimme pimeän aikana vapaasti kulkea Espiksellä poliisin huomiosta välittämättä. Hän ei ollenkaan uskonut minun vaikuttimiani, että muka olisin vain tuosta yhdestä välittänyt ja senvuoksi joka ilta tullut ulos. Hän luuli minun alkavan mieltyä katuelämään, ja — niin rappiolla kuin hän ulkonaisesti katsoen olikin (hän joi paljon ja oli usein hurjan rivo vankilansa jälkeen) — tuli sen johdosta minun tähteni synkäksi joskus kaikkein hurjimpienkin mielijohteittensa keskellä, pysähtyi ja käski minun mennä kotiin tai muuttaa takaisin maalle. Mutta minä en todellakaan välittänyt kenestäkään muusta. Mahdollista on, että minulla joskus oli hauskaa olla mukana tuossa kirjavassa, vaiheikkaassa elämässä, niinkuin on hauska lukea jännittävää kirjaa tai olla mukana odottamattomissa, alati vaihtuvissa tilanteissa, mutta tunteeni hylkäsivät kaikki miesten lähentelemiset. Mahdollista on myöskin, että matkiessani Sannaa matkin myöskin hänen ujostelematonta ylimielisen rohkeata suhdettansa niihin herroihin, joiden seuraan jouduimme, mutta kahdenkeskiset kuhertelut olivat minulle mahdottomia. Ja ne olivat mahdottomia juuri siksi, että ne muistuttivat mieleeni oman poikani.