Yhden ainoan kerran olin ehkä vähän enemmän kuin vain huvitettu eräästä herrasta, — en tiedä, oliko hän koululainen vaiko ylioppilas. Hän sanoi tuntevansa minun omani. Tuskinpa meille olisi muuten puheenainetta syntynytkään, sillä hän oli mahdottoman ujo, vaikka oli olevinaan suuri viettelijä. Ensin hän otti minusta kiinni niinkuin pyydystäjä saaliistaan, rohkeasti ja varmasti, suurta tottuneisuutta kaiketi tavoitellen. Mutta kun jouduimme kahden samalle penkille, ei hän tietänytkään mitä sanoa. Vielä vaikeampi näytti hänen olevan tehdä jotakin ratkaisevaa lähentelemisen tarkoituksessa, kuten tarttua käteeni tai siirtyä vieremmäksi, vaikka hänen yrityksensä siihen suuntaan olivat minulle erehtymättömän selvät. Heti kun kysymykseni ja hänen vastauksensa saattoivat meidät asiallisen puhelun alalle, olivat koko hänen rohkeutensa ja tottuneisuutensa kuitit. Mitä hänellä, hienolla herralla, oli ujosteltavaa pienen torpantytön edessä, en tiedä, mutta joka kerta, kun hän yritti, sanoin jotakin asiallista, ja hän oli lyöty. Minulla on pienestä pitäen ollut tavattoman hyvä matkimisen taito ja minä osasin sanoa hänelle herrasväen tapaan rauhallisen säyseällä, hyvällä äänellä, niinkuin silloisen palveluspaikkani saksalainen neiti puhui veljellensä, ja vaikutus oli aina yhtä pettämätön. Me tapasimme toisemme seuraavanakin iltana ja sitten seuraavana. Hän rohkeni vihdoin kysyä missä minä asuin. Silloin vastasin niinkuin olin Sannan kuullut tekevän, rivosti naurahtaen, että tulkaa katsomaan. Hän sävähti punaiseksi, alkoi hengittää kovasti, taisi aikoa tarttua käteeni, mutta koko ylimielisyys kilpistyi taas kun minä otin toisen äänen, ja koko matkalla hän ei saanut sanaakaan suustansa, sanoi vain kiltisti hyvästit, kun saavuimme asunnolleni. Seuraavan kerran tavatessamme hän oli juovuksissa ja valtoinaan heittäytyi minua ottamaan, mutta minä katosin tantereelta ja hän meni Sannan kanssa. Tämä ensimmäinen tuttavuuteni ylhäisten kanssa, joita erityisten seikkain vuoksi niin ihannoitsin, näytti minulle, että hekin olivat samanlaisia ihmisiä kuin me alhaiset. Ja minulla oli nyt ikäänkuin kaksi tietä edessäni. Teki mieli Sannan tavalla nauraa ja ivata heitä, koko sitä hienostunutta herrasoloa, jolta Espis päivällä näytti, ja pitää varsinaisena elämänä vain yöelämää, jolloin ylimielisyytemme kukoisti ja totuus paljastui. Ja kuka tietää miten minun olisi käynyt, ellen olisi ollut Sannaa ja monia muita kaltaisiani onnellisemmassa tilassa. Ehkä minäkin olisin Sannan tavalla ruvennut pitämään katuelämästä, alkanut maalata kasvojani ja käyttänyt tilaisuuksia juopotellakseni, ellei ajatuksiani ja tunteitani olisi niin ehdottomasti sitonut alituisesti mielessä oleva poikani kuva. Mikä onni se sentään minulle erityisesti oli ja miten olen sen ansainnut kaikkien muiden rinnalla, jotka suistuvat kuiluun varmasti niinkuin uppoaa veden pinnalla kävijä. Mikä mahdoton hullutus kuvitella uudistuvaa kohtausta, uskoa hänen rakkauteensa, ihannoida suhdettamme, ajatella liittomme ikuisuutta, eihän hullumpaa voi ajatella, — ja kuitenkin, vain tämä mahdoton harha-ajatus se pelastikin minut, ihmevoimalla kainaloista kannattaen ja kävellyttäen syvyyksien ylitse, joihin tuhannet kaltaiseni olivat minua ennen uponneet ja yhä uppoavat! Se oli todella yhtä suuri ihme kuin veden pinnalla käveleminen.
XII.
Vihdoinkin! Vihdoinkin!
Tutulta keittäjältä sain kuulla, että he etsivät sisäkköä. Hän oli suositellut minua paronittarelle joka käski tulla heti näyttäytymään.
Sydämeni olisi voinut pakahtua pelkästä ajatuksestakin, että astuisin heidän huoneisiinsa, mutta nyt se äkkiä, odottamatta, oli kuin olikin todellisuutta.
Tulin kynnykselle, joka tuntui minusta elämäni ratkaisevimmalta, joka oli sen taipaleen kahtia katkaisija, kynnykselle, josta askeleet veivät suoraan heidän huoneisiinsa!
Suoraan heidän huoneisiinsa, — se on helposti kirjoitettu, mutta voinenko sanoin kuvata, mitä se minulle merkitsi! Astua samoille lattialaudoille, hengittää samaa ilmaa, kosketella samoja esineitä kuin hän, jota vuosikausien kuluessa on kaihonnut näkevänsä, mutta joka on yhä kaukaisemmaksi saavuttamattomuudeksi muuttunut.
Sydän tyypertyi, unelma oli vaihtunut todellisuudeksi liian äkkiä. Taas minä tunsin saman tyhmän tyhjyyden kuin ensi kohtauksessamme Esplanaadin puistikossa. Keittiö kuin keittiö, sama hella, samat astiat, sama höyry ja rasva, sama tippuva vesijohto ja märät rievut, halkolaatikko, jommoiset olin nähnyt kaikissa muissakin palveluspaikoissani. Ei mitään tässä ollut erikoista eikä mitenkään minussa elänyt se ratkaisevan tapahtuman tuntumus, jota sydämeni oli odottanut portaita noustessani, porras portaalta yhä rajummin sykkien. Todellisuuden äkkinäinen aukeneminen eteeni täytti mieleni sensijaan kauhistuksella: — Mitä minä oikeastaan olin tekemässä? Mitä minä odotin? Mitä ihmeitä oli nyt eteeni tulossa? Olinko hullu, kun olin itseni moiseen asemaan saattanut?!
En todella vieläkään saata olla häpeämättä esittäessäni tätä muistelmieni kohtaa lukijan nähtäväksi. En ole osannut hävetä mitään niinkuin tätä ensimmäistä äkkinäistä pulpahdustani paronittaren keittiöön. Mutta tosiasia on, että vasta juuri siinä kynnyksellä, kun näin keittiön ja tunsin hellan ääressä punehtuneen tuttavani keittäjän, minulle läimähtivät nuo kysymykset eteeni.
Paronitar tuli itse minua katsomaan.