Tervehdykseeni vastasi hän päännyökkäyksellä. Hän ei näyttänyt tuntevan minua, vaikka olin siellä maalla useastikin tuonut hänelle marjoja.
Totta on, että minä olin siitä asti paljon kasvanut ja ehkä ulkonäöltäni muuttunut, mutta tämä oli sentään suuri yllätys minulle: Hän oli — poikani äitinä — aina ollut salainen rakastettuni. Olin aivan toisella tavalla kuvaillut kohtaamisemme, — luulin hänen tietysti minut tuntevan. Olimmehan me heidän lähtiessään huiskuttaneet liinoja ja olihan hän vastannut meille, hymyillyt ja huiskuttanut viimeiseen käänteeseen asti! Nyt katsoi hän minua kiireestä kantapäähän ennenkuin nyökäytti kylmästi hyvänpäivän, otti vastaan paperini ja alkoi niitä lukea. Tuossa odotellessani syöksähti veri kasvoihini ja kysyin itseltäni: Mitä oikeastaan olin kuvitellut? Ja siinä tuokiossa minulle selvisi kuvitteluni täydellinen mielivaltaisuus ja mahdottomuus. Jos me näemme toisemme paronittaren läsnäollessa, niin mitä me sanomme toisillemme, minä — piika, ja hän — samettiliivinen, kultaketjuinen! Kuinka minä en ennen ajatellut —! — Pienet renkaat kulkivat silmissäni, olin kuumuuteen pakahtua, olisin tahtonut hiipiä ovelle, avata sen raolleen ja syöksyä ulos äkkiä, juosta läpi koko kaupungin, hypätä sillalta veteen ja hävitä olemasta maan päällä. Paronitar pani kokoon paperini ja käski minun tulla palvelukseen huomisesta alkaen. Mitään enempää hän ei minulle sanonut, ei kysynyt isästäni, ei äidistäni, ei hymähtänyt, ei pyytänyt istumaan — kaikki kävi toisin kuin olin kuvitellut. Minä kuvittelin kohta saavani osoittaa hänellekin suurta rakkauttani, mutta kohta oli hänen paikallaan vain suljettu ovi ja hän todellisuudessa paljon kauempana kuin oli ollut ajatuksissani.
Vietin päiväni Sannan seurassa. Kävelimme ympäri kaupunkia, sen kaikissa puistoissa ja kaukaisissa laitaosissa.
Sanna yhä edelleen väitti tietävänsä, että minun poikani ei ollut tuntenut eikä edes muistanut minua, mutta minä en sinä päivänä paljonkaan kuunnellut Sannan puheita omien kiihtyneiden ajatusteni tähden.
Taisi olla ihana kevätpäivä, koska noita ajatuksia muistellessani lehmukset vieläkin tuoksuvat, koivut puhkeavat lehtiin, meren pienet laineet sinisinä liplattavat silmissäni ja laivatelakoilla vasarat iloisesti soivat. Taisivat ihmiset olla hyvällä mielellä, koska synkän mustat ja kalpeaihoiset sepät nyt kevyesti naureskellen kulkevat ohitsemme ja ajurit kadunkulmassa kuski-istuimiltansa laskettelevat meille hilpeitä sukkeluuksia, koska valkea käsi syöttää ikkunanlaudoilla kuhertelevia kyyhkysiä, koska poliisi naureskelee työssään pysähtyneen kadunlakaisijan kanssa ja äiti nostaa kellarihuoneen avatusta ikkunasta lapsensa istumaan päivänpaisteiselle kadulle.
Sanna kuljetti minut niin kauas laitakaupungin ääriin, että olimme vihdoin kuin maalla, näimme lehmiä laskettavan kevätlaitumelle, — nauroimme niiden hurjan iloisille hypyille, näimme tuulimoottorien pyörivän ja kuulimme purojen lirisevän. Sanna kaiketi tahtoi, että olisin saanut kaipuun palata maalle ja luopua koko tuosta uudesta palveluspaikastani. Mutta minua synkistytti peltojen, riihien ja latojen näky, ja Sannan niistä johtuva hyvätuuli. Luonto ja kaikki oman luokkani rakastetut, luonnolliset ihmiset, jotka ikäänkuin kutsuivat minua luokseen tutun yhdessäolon onneen, ne nyt ikävystyttivät minua, heidän naurunsa ja kokkapuheensa olivat minulle kuin uneen vaivutusta, ja minun ohimoitani kivisti, kun Sanna tahtoi väkisin kulkea pitemmälle poispäin kaupungista. En voinut, en tahtonut ajatella mitään muuta kuin sitä yhtä vain. Ja me palasimme takaisin kaupunkiin.
Tuhansissa eri väreissä olin päivän kuluessa ajatellut huomista kohtaustamme, ensimmäisiä sanojamme. Hän sanoo tietysti: — Miksi juoksin pois? Ja en voinut lopullisesti päättää, mitä noihin hänen sanoihinsa vastaan, etten vähentäisi hänen rakkauttaan. Monen monet elävien kuvain kohtaukset kulkivat ehdottaen ohitseni. Minua hurmasi ja mieltäni tainnutti eniten se, että toisistamme selvyyteen päästyämme hän mahdollisesti ottaa molemmin käsin minua päästäni ja minä vaivun hänen rintaansa vasten. Mutta tämä ei ollut kotoisin elävistä kuvista, vaan erään konvehtirasian kannesta, joka oli aikoinaan tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Lukija, älkää luulko minun tahtovan tehdä itseäni naurunalaiseksi. Ei, tunteeni oli pyhä, ja kyllä minä hain sille hienointa ja kauniinta kehystä, mitä maailmalla suinkin oli minulle näytettävänä, ja paljonko minä silloin vielä olin kuvia nähnyt! Nimittäin hienoja kuvia, sillä rivoja olin kyllä todellisuudessa nähnyt. Kaikki säästöni minä myös panin siihen hameeseen ja puseroon, jotka me Sannan kanssa ostimme ja jotka tuntuivat minusta eniten herrasväen tapaisilta. En vain voinut ymmärtää, miksi Sanna itki, kun me poikkesimme hänen luokseen ja minä koetteeksi pukeuduin uusiin ostoksiini. Hän sanoi yhä: — Hyvä, hyvä se on, mutta siitä huolimatta itki.
Tahdoin vielä ostaa hatun ja ruskeat puolikengät, ja kun ei minulla ollut siihen enää rahaa, tarjosi Sanna omistansa. Älä pelkää, sanoi hän itkunsa lomassa, kyllä ne ovat omiani. Ja me ostimme.
Hattua koeteltaissa puodin suuren peilin edessä ei Sanna voinut puhua, leuka värisi niin, että hän tuskin saattoi pidättäytyä itkuun purskahtamasta.
Taisimme kävellä vielä Eteläsatamassa, koskapa muistan katselleeni sen myymäläin suurista peililaseista Sannan vieressä kävelevää outoa, ryhdikkään tyylikästä olentoa, koskapa silmissäni vieläkin väikkyy iltaisen meren hurmaava kimmellys taittuvine laivanmastoineen ja valkeine lokkeineen, ja korvissani soi viehkeä soitto.