Mutta varmasti muistan, että jouduimme suureen väentungokseen Esplanaadilla. Liike oli pysähtynyt, ihmiset kulkivat taajoissa jonoissa käytävillä ja kaduilla. Kaikki hymyilivät ja katselivat toisiinsa.
Kysyin Sannalta, mitä hän luuli tämmöisen hiljaisuuden ja väenpaljouden merkitsevän. Sanna sanoi: — Uusia ylioppilaita.
Ja todella — kun katsoin keskelle katua, näin suuren joukon kukitettuja valkolakkeja, jotka sirot kepit kädessä, poskipäät punoittavina, hitaasti liikkuivat jonossa, iloisesti puhellen.
— Entäpä minunkin omani on noiden joukossa? sykähti hurjasti sydämessäni.
Varmaankin oli Sanna huomannut äkillisen mielenliikutukseni, sillä lienen joko kovasti punastunut tai kalvennut. Hän pysäytti kädellään minun kiihtyneen käyntini ja ehdotti, että lähtisimme takaisin hänen luokseen, jonne olimme sopineet mennä yöksi.
Sanoin, että hän vain menisi, että minä kyllä tulen myöhemmin. Sillä minun teki todella mieli päästä hänen seurastaan. Peiliakkunoista näin, että olin pitempi ja uusissa tamineissani paljon komeampi häntä, vastaantulijat katselivat yksin vain minua paljon enemmän kuin koskaan ennen, ja — hävettää tunnustaa — Sanna tuntui yhtäkkiä niin vähäpätöiseltä ja halveksittavalta huonon maineensa vuoksi tässä parempain ihmisten kukkeassa valiojoukossa.
Mutta en päässyt hänestä.
Aivan odottamatta hän kysyi takaani, kun ihmistulvan vuoksi hetkeksi pysähdyimme, suostuisinko olemaan menemättä huomiseen palveluspaikkaani, jos hän puolestaan lupaisi muuttaa elämäntapansa.
Sannako tämmöistä sanoi!!!
— Mitä sinä sanot? — kysyin, toinen puoli huomiotani yhä kadulla ja sinne vain katsellen.