Ja koko ajan häämötti pimeydessä uusi komea leninkini, jonka olin ripustanut ylimmäiseen uuninpeltiin.
Näistä autuuksista minut säikäyttivät istualleni ihmisäänet ja ovenkolkutus.
— Onkohan jossakin tuli päässyt irti? ajattelin.
— Sanna! Sanna! — huusin herätellen häntä.
Mutta Sanna oli valveilla.
— Kyllä, kyllä, hän sanoi hiljaa vuoteestaan, liikahtamatta paikaltaan.
Kolkutus toistui.
Minä aioin raapaista tulen kynttilään, mutta Sanna ehätti kieltämään.
— Mitä ne tahtovat, Sanna?
Sanna vastasi: — Eivät yhtään mitään.