Ja vasta kolmannella kolkutuksella kuulin hänen nousevan vuoteestaan ja paitasillaan sipsuttavan etehiseen.
— Täällä on vieraita, kuului hän siellä sanovan.
Ja todella kolkutus heti lakkasi.
— Älä välitä, ei ne tänne pääse, — sanoi hän sillä ystävällisyyden sävyllä, joka minut aina lumosi, istui vähän aikaa vuoteeni laidalla ja kiepsahti sitten omaansa, nostettuaan kaihtimen toisen puolen pois väliltämme, vaikka me kyllä emme voineet pimeän tähden toisistamme nähdä muuta kuin valkoisen häämötyksen.
Nyt hän alkoi kertoa tavallisia juttujani nähtävästi tarkoittaen häivyttää sen kaamean vaikutuksen, minkä otaksui tapauksen mielessäni herättäneen. Ne eivät tällä kertaa olleet hirmujuttuja sairaalasta, jossa hän oli jo taas ollut, vaan valittuja kuvia suhteistansa toisen sukupuolen ihmisiin, milloin itkettäviä, milloin äärimmilleen hämmästyttäviä, milloin surullisen kaihoisia, milloin niin hilpeitä, että tahtoi nauruun menehtyä. Mutta nämä kertomukset eivät tässä yhteydessä kuulu muistelmiini ja minä sivuutan ne.
Paitsi yksi, viimeinen.
Ennenkuin hän aloitti sen, kysyi hän, vieläkö muistin "sitä ujoa herraa, joka oli saatellut minua Espikseltä kotiin?"
Senhän minä toki muistin, vaikka olisin kaikki muut unohtanutkin. Muistin jokaisen hänen sanansa, jokaisen liikkeen, ja melkein voin sanoa, että mitä kauemmin siitä oli, sitä rakkaammin häntä muistelin. Hänen ujoutensa oli jollakin käsittämättömällä tavalla nostanut minua, hienostuttanut, etten sanoisi jalostanut. Ja häntä teki aina mieli kiittää, vaikka en ymmärtänyt, mistä olisin kiittänyt. Ainakin piti välttämättä sanoa: — Kiitos seurasta, kun erosi, ja sittenkin tuntui, että vielä oli jäänyt jostakin kiittämättä, vaikka hän ei ollut ujoutensa takia lausunut sanaakaan koko seurustelun aikana.
Sellaisen sanoi Sanna käyneen hänenkin luonansa. Oli koputtanut ovelle hämärissä. Kun Sanna tehtaasta tultuaan oli ollut pukeutunut ja käherrellyt tukkaansa ulos lähteäkseen, ei se ensin osannut muuta kuin sopertaa, kuten komea poika. Sanoi hakevansa elävää kuvaa johonkin piirustuskouluun ja kysyi, olisiko Sanna siihen ruvennut. Näkyi kohta, ettei sillä semmoista asiaa ollut. Seuraavalla kertaa se tuli, kun Sanna oli jo makuulla. Sannan toveri oli lähdössä kaupungille, oli päästänyt pojan sisään ja itse mennyt pois. Sanna oli nukkuvinaan.
Poika kolisteli odottaen, että Sanna — olisi herännyt, seisoi neuvottomana ja aikoi sitten lähteä pois. Mutta hän ei osannut kohta saada Lottenin (Sannan toverin) lukitsemaa ovea auki ja tuli takaisin etehisestä, seisoi taas kauan aikaa keskellä huonetta liikahtamatta katsellen Sannaa. Sitten puhalsi tulen sammuksiin. Sanna ei voinut nähdä mitään. Hän kuuli vain, että poika lähestyi hänen vuodettaan ja tunsi varovan kosketuksen käsivarteensa. Sanna uikahti niinkuin se, jota häiritään makeassa unessa.