Makuuhuone oli punertavassa puolipimennossa ikkunanuudinten ollessa suljettuina. Se oli hyvin korkea, tumma ja monien pitkien verhojensa vuoksi totinen kuin jokin kappeli.
Kahden vuoteen päätymessingit kiiluivat pimennossa.
Askeleeni eivät kuuluneet paksulla matolla. Mutta käteni vapisi niin, että vaivoin sain pesukannun kolahtamatta asetetuksi marmoriselle pesualtaalle.
Ensimmäisellä vuoteella ei ollut ketään, se oli jo jätetty. "Holger!" minä ajattelin. (Se oli Bjarnen vanhemman veljen nimi.)
Toisen, tuonnempana olevan vuoteen lakanat ja peitteet olivat levällään ja puolittain maassa. Itse vuoteelle minä en katsonut. En katsonut, ja kuitenkin näin valkoisella höyhenpatjalla tutun pään. En katsonut, ja kuitenkin tunsin kasvot, saman voimakkaana kähermänä otsalle työntyvän tukan … saman suun, joka oli höpössä-huulin muovaillut Loviisan mökin rakennusta… Oli kuin olisin piilosta kuusinäreikön takaa tullut nukuksiin loihtimani pojan luo, ottaakseni hänet, viedäkseni… Ainakin sama petos häntä vastaan oli minun puoleltani tapahtunut. Ja niinkuin hän olisi silloin siepannut puusälön maasta ja lyönyt minut kuoliaaksi, jos olisi minut väijyksistä huomannut, niin hän varmaan nytkin olisi minut tappanut, jos olisi herännyt. Mutta en sittenkään tiedä, sykkikö sydämeni noin rajusti vain hirmuisesta pelosta vaiko myöskin halusta todella katsahtaa häneen.
Vaistomaisesti tartuin alas valuneisiin sänkyvaatteisiin ja peitin hänet — yhä vieläkin katsomatta häneen.
Kuuntelin henkeäni pidättäen, hän ei herännyt, unissaan vain tuskaisesti huokaisi.
Oli niin pimeä, etten voinut nähdä, mitä minun siinä vuoteen luona oli tehtävä, jonka vuoksi raotin ikkunanuudinta.
Tai olisikohan sekin tapahtunut samasta valtoimesta halusta!
Varmaa vain on, että tämä uutimen avaus oli minulle kuin säälimätön verhon repäisy nuoruuteni utuisten unelmien edestä.