Se valaisi hänet, ja nyt minä todella katsoin häntä, katsoin kauan, — ja vihdoin minun täytyi syvästi, syvästi huokaista.
Eihän se ollut entinen Bjarne, ei sinnepäinkään!
Ei niin, että hän olisi tullut toisen näköiseksi vain ikänsä puolesta, mutta hänessä ei ollut enää sitä, mikä oli erottanut hänet kaikista — kaikista muista ihmisistä. Hän oli nyt niinkuin monen monet niistä kalpeista lyseolaisista, joiden olin torimatkoilla jokapäivä nähnyt kirjat kainalossa kulkevan kouluihinsa. Ja kuinka auttamattomana hän siinä makasi, vaikea valitus silmäkulmissa, ilmeisesti sairaana, tuhkanharmaana kasvoiltansa!
Ihmettelin minä sitä paronitarta, että hän salli poikaansa tällaisena katsella. Johanssonskakin oli melkein aina itse korjannut miehensä siivottomuudet öisten päihtymysten jälkeen, minulta asiaa salaten, mutta tässä äiti näytti minulle poikansa, pitäen kai mahdottomana pakottaa sormiansa minun tehtävääni. Varmaan hän ei rakastanut tätä lastansa.
Polvillani maassa, siivoamassa paksua mattoa, minä jälleen pillahdin itkemään.
Mikä ihmeen kohtalo, mikä juonikas pahansuopaisuus, mitkä meitä voimakkaammat ihmiset, jotka siellä jossakin määräävät maailman menoa, mitkä surkeilemattomat jumalat, jotka pilvistä käsin hallitsivat ihmisten elämää, mitkä kaikkeuden horjumattomat suunnitelmat ne lienevätkään edeltäpäin päättäneet väkisin häivyttää minun rakkauteni Bjarneen, — minä vain itse en voinut siitä sittenkään luopua.
Sanna oli antanut ymmärtää, että Bjarne oli jo ehtinyt muuttua samanlaiseksi kuin kaikki muut. Mutta rakastinhan minä Sannaa itseäänkin, vaikka Sanna joi ja reuhaili. Miksi en olisi rakastanut Bjarneakin, olipa hän kummoinen tahansa!
En minä itkenyt sitä, että olin menettänyt unelmieni kuvan Bjarnesta, vaan sitä, että tuo raukka tuossa oli menettänyt itsensä. Minun oli niin sanomattoman surku häntä, niin särkevän sääli, ja minä itkin omaa mitättömyyttäni, etten voinut hänelle antaa menetettyä takaisin.
Voi sinä kukkivain utusaarteni kuningas!
Siinä hän makasi, raukka, hiukan käppyrässä, ja hänen ruumiinsa piirtäytyi peitteen alta siksi pienenä, että vain vähän levittämällä käsiäni olisin voinut hänet pituudelleen mitata.