Mutta asian joutuminen näin väittelyn asteelle saikin paronittaren vasta oikein elpymään. Hän alkoi selitellä asiaa juurtajaksain, pitkällisesti ja perinpohjaisesti, ikäänkuin tyytyväisenä, että vihdoinkin oli saanut tilaisuuden kylvää Bjarnen mieleen parhainta, mitä oli itsessään hautonut ja selvyyteen asti kehittänyt. Hän ajatteli kai, että mitä kauemmin hän puhuu, sitä varmemmin se sinne kylväytyy.
Bjarne alkoi haukotella ja yhä harvemmin lausui mitään omasta puolestaan. Hän istui silmät rypyssä, posket pullollaan, kädet taskuissa, jalat kaukana pöydän alla, haluttomana yhteen kohti tuijottaen.
Holgerkin haukotteli, suutaan tosin kuitenkaan aukaisematta.
Vähitellen hiljeni sentään paronittarenkin puhe ja he istuivat pöydän ääressä pitkät ajat sanomatta toisilleen sanaakaan.
Sitten he nousivat mennäkseen levolle.
Hennomatta erota äidistään näin sanattomina he kuitenkin menivät usein vielä paronittaren huoneeseen ja siellä virisi keskustelu uudestaan entisellä eloisuudella. Bjarne myönsi, että todellinen hyvä on kyllä aina hyvää ja samoin paha pahaa. Hän ei kai voinut erota äidistään saamatta välejään tämän kanssa aivan entiselleen, ja luullakseni osaksi vain tässä tarkoituksessa hän tekikin noita pyhiä lupauksiaan vastaisuuden varalle. Paronittaren äänestä saattoi pian päättää, että hän uskoo poikaansa jälleen yhtä lujasti kuin ennenkin, ja seuraavilla pitkillä puheillaan hän ikäänkuin tahtoi vain sinetöidä tämän toivehikkaamman mielentilan pysyväisyyttä. Taas kuului vain paronittaren loppumatonta yksinpuhelua, ja Bjarne nukkui usein kesken kaikkea leposohvalle, jolta hänet sitten herätettiin ja saatettiin vuoteeseensa.
Nämä paronittaren puheet ne nyt olivat, jotka niin kiinnittivät mieltäni, etten olisi sanaakaan tahtonut kuulematta jättää. Ja mitä unisemmiksi hänen oikeat kuulijansa kävivät, sitä uteliaampi olin minä, joka kuuntelin vain varkain, sydän kurkussa odottaen, minä hetkenä minut yllätetään. Kuinka monta kertaa huomasinkaan, että paronitar keskeytti puheensa kun minä, venyttääkseni ruokasalissa-oloani, liian kauan kilistelin teelusikoita kaapissa, tai hiljensi äänensä tai tuli sulkemaan oven, kun huomasi minun sijoittuneen välikäytävään. Mutta minä en voinut millään mahdilla vastustaa haluani kuunnella häntä.
Sillä parasta, mitä olen koskaan saanut tietooni hyvästä ja pahasta, omastatunnosta, rakkaudesta, totuudesta, rehellisyydestä, kärsivällisyydestä, alttiudesta, olen saanut varkain kuuntelemalla häntä. Oli kuin jokin uusi, minulle entuudestaan aivan tuntematon hengen maailma olisi noussut näköpiiriini.
Ei niin, että olisin ensikerran kuullut noita jokaisessa saarnassa ja joka kirjassa usein käytettyjä sanoja, vaan niin, että ne esiintyivät minulle aivan uudelta puolelta, muuttuivat omiksi asioikseni, oltuaan ennen vain sanoja. Voi, jospa Johanssonit kerrankin olisivat saaneet kuulla, mitä paronitar elämästä sanoi, — kyllä he olisivat varmaan tappelemasta lakanneet. Ja mitähän isä olisi sanonut näistä puheista? Varmaan hän olisi lakitta päin, kasvot ylös kääntyneinä, kirkastunein katsein ottanut vastaan jokaisen sanan, joka hänelle niin suuria hengen salaisuuksia ilmaisi, hän kun aina lakkaamatta eli ajatusten ongelmissa. Entä veljet ja sisaret, jotka eivät milloinkaan olleet mitään sentapaistakaan kuulleet, eivätkä kaiketi tule koskaan kuulemaan! Jospa koko se minun maailmani voisi hengessä tulla tänne kuulemaan, varmaan ei mahtuisi näihin huoneisiin niin paljon ihmisiä, varmaan he kiipeisivät ikkunoihin, varmaan he täyttäisivät kaikki sopukat, ja heidän päitänsä näkyisi hartaassa ihmetyksessä vieri vieressä ikkunain päällyksilläkin, suurten taulujen kehyksillä, peilien takaa, uunien reunuksilla, verhojen ja uudinten laskoksilla.
Kerran, — vain yhden ainoan kerran paronitar puhui suoraan Jumalastakin, jota sanaa ei hänen suustansa milloinkaan kuulunut. Minä ymmärsin kohta, ettei tämä sana hänellä merkinnyt mitään "Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa", vaan jotakin luonnollista, ihmisen ajatuksissa puhuvaa. Jokainen jänne oli minussa vireillä, kun koetin kuulla ja ymmärtää, mitä hän sanoi, mutta se ei onnistunut. Juuri tärkeimmällä hetkellä pudotin sukkapuikkoni, joka läksi kilahtaen kierimään lattialla. Paronitar vaikeni, nousi, ja ovi sulkeutui, mykästi, jäätävän kylmästi…