Voi! Miksi puhutaan niille, jotka nukkuvat, ja miksi niille, jotka kuulisivat, ei ole muuta annettavaa kuin — oven sulkeminen!

XVII.

Oliko paronitar jotakin huomannut Bjarnen ja minun välisistä suhteista, en varmasti tiennyt, mutta kerran aamupäivällä kuulin paronittaren ja Holgerin puhuvan keskenään hyvin matalalla äänellä paronittaren huoneessa, vaikka he eivät suinkaan voineet otaksua minun kuuntelevan. Arkaluontoisista asioista puhuessaan ihmiset aina alentavat äänensä.

Keskustelua kesti hyvin kauan.

Sen verran sain selville, että puhe oli todellakin minusta ja
Bjarnesta. Juuri ennenkuin ovi sulkeutui, kuulin useampaan kertaan sekä
Bjarnea että omaa nimeäni mainittavan.

Minä aivan jähmetyin kauhusta.

Mitähän nyt olikaan tullut ilmi!

Olikohan paronitar päässyt huomaamaan ainoastaan sen, että minä "katselin" Bjarnea. Saattoihan se kyllä olla mahdollista, sillä vaikka kuinkakin koettaa, ei semmoisissa asioissa voi milloinkaan olla varma itsestään. Saattaa punastua milloin ei pitäisi. Saattaa sekaantua puheessa, kun toinen tulee äkkiä sisälle. Saattaa rientää auttamaan, vaikka olisi autettava vanhempia, ehkä paronitarta itseään. Kaiken tuon ilmituleminen ei olisi ollut mitään erikoisen kauheaa jo senkin vuoksi, että olisi ollut melkein ihmeellisempää, jos joku ei olisi ollut sellaiseen poikaan rakastunut.

Mutta jos paronitar oli huomannut, mitä edellisen päivän iltana oli sattunut, niin olisin mieluummin vajonnut vaikka maan alle.

Bjarne oli ihmeellinen sekoitus ujoudesta ja ylimielisyydestä. Se mitä Sanna oli hänen ensimmäisestä käynnistään kertonut, ja se minkä minä itse olin puistikossa nähnyt, nuo kaksi eri olentoa menivät hänessä todellakin yhteen.