Kun kaksi sydäntä puristuu lähetyksin niin että niiden tykinnät kuulevat toisensa, tapahtuu usein, että mielestä unohtuu kaikki kieräilemisen aikeet, ja sielut, ikäänkuin löytäen toisensa, yhtyvät totuuden ja vilpittömyyden hengessä. Silloin on mahdoton välttää puhumasta juuri siitä mikä tuntuu tuona hetkenä. Niin minäkin unohdin kaiken sen valtioviisauden, jolla olin vahvasti varustaunut. Sanoin — aivan kuin vain jatkoksi siihen mitä olimme yhteisesti jo tunteneet:
— Ja olet onnellinen?
Jöije katsahti minuun riemastuneesti, ja sanoi kohta:
— Kuinka en todella tullut ajatelleeksi sinua, rakas, rakas Hilja! Sinä juuri oletkin ainoa, joka voit minua auttaa. — Ja kapsahti taas kaulaani kuin turvaa hakien.
Olin siis ilman mitään varsinaista petosta saavuttanut suunnitelmani ensimäisen ehdon: Jöije oli varma, että minä olin tässä hänen hengenasiassaan kokonaan hänen puolellaan.
Hän leperteli:
— Olenko onnellinen, sinä kysyt. Se sana ei riitä, rakas Hilja. Minä olen enemmän kuin onnellinen. Minä — minä elän. Mutta te muut ette kukaan tiedä mitä eläminen onkaan, sinäkin rakas Hilja, sinäkään et oikeastaan tiedä mitä on — elää.
Tässä minut tapasi niin voimakas säälin tunne häntä kohtaan, että hillitessäni itkuun purskahtamista kaulani jänteet alkoivat kuristaa minua ja minun täytyi kätkeä häneltä kasvoni uudestaan puristumalla häneen. Raukka, raukka Jöijeni, hän on "enemmän kuin onnellinen" ja mahdottomuuden muurit kaatuvat kohta joka suunnalta hänen päällensä ja musertavat hänet!
Varmaan hän tunsi minun tutisevan liikutuksesta, koska työnsi minut poispäin itsestään, nähdäkseen kasvoihini, ja sanoi:
— Ah, Hilja rakas, asia ei ole yhtään niin kuin he ovat sinulle kertoneet: Me emme ole edes kihloissa.