Näyttäisi — kirjoitin edelleen — että onnemme riippuu kokonaan haaveidemme toteutumisesta. Mutta kuka meistä on milloinkaan saavuttanut juuri sitä onnea, jota on haaveillut? Eikö onnemme ole kuin virvatuli, joka alituisesti pakenee juuri kun olemme sitä tavoittamassa? Sitä takaa ajaessamme elämä pitää meitä alituisesti liikkeellä, mikä onkin elämän ainoa salainen tarkoitus, mutta me esiinnymme sen pikku narreina — omaksi tosi hyväksemme. Jos sitä vastoin itsetietoisesti pidämme itseämme alituisesti liikkeellä, niin teemme vapaaehtoisesti elämän asiaa ja voimme silloin olla vapaat myöskin narriudesta. Onnemme muuttaa silloin kokonaan luontonsa, me emme enää sitä minään virvatulena tavoita, vaan täyttäessämme jalomielisyyden vaatimuksia tai yksinkertaisesti vain velvollisuuttamme se tulee itsestään osaksemme, tosin ehkä toisessa muodossa kuin olimme ajatelleet, mutta sensijaan pysyväisenä, ikuisena omaisuutenamme, joka keskellä suurimpiakin, tärisyttävimpiä onnettomuuksia säilyy ehjänä ja auttaa meitä aivan uskomattomien taakkain kantamisessa.
Tämmöisessä opettavaisessa hengessä saatoin hänelle kirjoittaa tietysti vain entisen kotikasvattaja-asemani perustuksella.
Vastausta ei kuulunut, — seikka, joka oli kyllä selitettävissä Jöijen tunnetusta kirjoittamisen kammosta, vaikka minä aavistin myöskin, että noiden asiain puheeksi ottaminen meidän välillämme saattoi tuntua hänestä nyt kylläkin tympäisevältä.
Ulkomaille lähdöstäni alkoi olla jo puolitoista vuotta ja kirjeeni kirjoittamisesta puoli, joten luulin turhaksi enää mitään vastausta odottaakaan.
Eräänä päivänä sain kuitenkin kotimaasta kirjeen, jonka osoitteessa olin tuntevinani Jöijen käsialan, ja ilostuin suuresti.
Erehdys. Kirje oli suomenkielinen, sisälsi kokonaisen pinkan tiheään kirjoitettua postipaperia, ja allekirjoittajana oli: Sinun Hj. Leppänen.
Hjalmar Leppänen —? Sellaista henkilöä en voinut mitenkään muistaa koskaan tunteneeni, ja vielä hämmästyttävämpää oli, että tämä tuntematon herttaisesti sinutteli minua. Koetin kiusallakin pakottautua pääsemään muistojeni perille ennenkun kirjeen luin, sillä tahdoin todistaa itselleni, etten toki vanhuuttani vielä ollut muistoani noin lopen kadottanut. Nykyisiä tuttujani ei allekirjoittaja voinut olla. Ajattelin nuoruuteni ihmisiä, selailin syvän Keski-Suomen talollisia, muistelin tukkipomoja, seppiä, maakauppiaita. Ei. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan "minun Jalmariani". Tämäpä tuskastuttavaa. Ei auttanut muu kuin päätellä sisällöstä. Rupesin lukemaan.
Ja jo ensi sanoista hämmästyksekseni älysin, että Hj. ei ollut mikään Hjalmar, vaan Hjördis, joka kaiketi pilalla käytti ystävänsä Martin sukunimeä. Paksukouraisten talonpoikien, mustien seppien ja päivettyneiden tukkipomojen takaa alkoi rivi riviltä loistaa yhä kirkkaammin Jöijeni hienostuneet, hymyilevät, onnelliset kasvot, jotka niinkuin aurinko paksujen pilvien alta ilmaisivat kaikkien onnettomuuksien keskeltä valoisan olemuksensa, valmiina lämmittämään ja uuteen elämänhaluun virittämään. Onnellinen hän — jo senkin vuoksi, että noin muutamilla sivuilla voi saada toisen koko olennon ikäänkuin uudistuneeseen sykintään! Taas tunsin tuon saman ihmeellisen onnen-tartunnan, joka oli minua aina elähyttänyt Jöijeä nähdessäni. Onni säteili hänestä sellaisella voimalla, että toinen eli jo muruistakin, jotka sattumoilta kulloinkin hänen pöydältään tipahtelivat.
Kirjeessä oli sekaisin suomea ja ruotsia. Aina oli yritetty suomeksi, mutta sitten vaikeuksien kohdatessa käännytty ruotsiin.
Tätä kirjaa viimeistellessäni, kun sain häneltä kalliin luvan julkaista kirjeen ja vielä kaksi muuta, hän jalomielisesti suostui kaikkein arkaluontoisintenkin kohtain säilyttämiseen semmoisinaan. Mutta kun sanoin tahtovani painattaa suomalaiset paikat virheineen päivineen, kohtasinkin jyrkän vastustuksen.