— Voi jospa aavistaisit, rakas, rakas Hilja, kuinka tärkeä asia minulle on sinun saapumisesi ja kuinka kiitollinen minä sinulle olen!
Hän ei puhunut eikä ruvennut selittämään enempää tästä asiasta. Mutta tarvitsinko minä hänen selityksiänsä! Sehän tarkoitti tuota vanhaa, tuttua. Pieni, minun nähdäkseni mitätön momentti oli vain tullut entisen lisäksi, se, että hän nyt tiesi Martin rakastavan häntä.
Vasta vuosien kuluttua, kun paremmin ymmärsin heidän nykyisen suhteensa, ja erittäinkin kun olin päässyt perille Martin psykologiasta, miten todella tärkeä saapumiseni olisi voinut olla ja miten arkaluontoinen asemani oli, saatoin katua ottaneeni asian niin keveästi kuin otin, ja keveästi myöskin Jöijeen nähden, Martista kokonaan erilläänkin ajateltuna. Minä todella en ollut osannut antaa kaikelle tuolle mitä Jöije aina puhui toveruudesta ja mitä hän kirjeissäänkin kirjoitti niin totista arvoa kuin sillä myöhemmin huomasin olleen. Niinpä Jöijen selitykset "vaikeudesta olla viehättämättä", hänen lapselliset huudahduksensa: "silloin jumalaties kuinka olisi käynyt!" ja vihdoin hänen hätäinen, harras luoksensa vaatiminen — kaikki tuo pääsi minulle täyteen selvyyteen vasta nyt kun tätä kirjaa kirjoitan.
Mutta — "kun kaikki käy ympäri" — ehkä oli hyvä sekin etten silloin asemaani ymmärtänyt ja kaikki sai käydä niinkuin kävi.
Lukija ratkaiskoon.
Sillaikaa kun me Jöijen kanssa parhaamme mukaan järjestimme aittahuonetta Martille, oli Martti puolestaan hänkin jo ehtinyt tulipalolta muihin hommiin, jätettyään kydön parin kylänmiehen vahdittavaksi.
Hän oli peseytynyt noesta ja tuhasta, kun me tulimme hänen huoneeseensa, ja siistinyt sen ja toimittanut toisen vuoteen entisen lisäksi, joten Jöijellä ja minulla oli tämän yökortterimme järjestämisessä hyvin vähän puuhaa.
Rupesimme juomaan teetä.
Martti oli ensin vähän niinkuin nolo minun edessäni ja silmiin katsomaton. Mutta kun hän huomasi, etten minä aijokaan ruveta tapahtuman johdosta millään tavoin surkutteluani ilmaisemaan, vaan vapaasti antauduin iloiseen tunnelmaan, näin hänen kasvoillaan ensin tyytyväisen kummastelun ja sittemmin hän kokonaan vapautui arkuudestaan ja oli iloisempi kuin kukaan. Jöije säteili jotakin syvempää, sisäisempää iloa ja tyytyväisyyttä, joka ei purkautunut niin paljon ulkonaiseen leikinlaskuun.
Tietysti kerrottiin moneen jaksoon mitä kaikkea palon aikana oli kullekin sattunut erinomaista, eikä pikku tapauksista tahtonut loppua tullakaan, erittäinkin kun Martti rupesi löytämään myöskin kaikellaisia naurettavia sattumia, jotka tässä tilaisuudessa kerrottuina saattoivat minut todella aivan pakahuttaviin naurun hytkytyksiin.