TIITUS: Berenice! Me kuulumme toisillemme!
BERENICE: Ah, Tiitus, sinun kaunis katsantosi on minut valloittanut! Minäkin ennustan sinulle: Kun sinä nouset piirittämään minun kaupunkiani, ja kun sinä seisot sen muurien sisällä, tiedä silloin, että sinussa täyttyy meidän kansamme suuri ennustus: Jerusalemista on maailman herra tuleva!
TIITUS: »Jerusalemista on maailman herra tuleva!»
BERENICE: (vetäytyy seuraavan aikana näkyvistä).
TIITUS: Minä jään Judean kapinata kukistamaan. Vespasianus, keisariksi huudettuna, marssii Roomaan!—Unelmissa minä olen elänyt. Tämä on toista. Tämä on pohja jalkojen alle. Nyt se tulee—tulee se kauan odotettu, se suuri tosi. Enkö ennen siihen uskonutkaan? Miksi se nyt on minulle kuin uutta ja hurmaten kouristaa minun sydäntäni? Yön äänettömyydessä se nousee pauhaten niinkuin maat ja taivaat asemissaan kääntyisivät: Minä olen kerran oleva tämän maailman hallitsija, ja kuoleman jälkeen olen jumalien joukkoon astuva!
Berenice! Berenice! Missä olet? Miksi jätit minut?
Turhaan säikähdin. Minä tiedän, ettet sinä minulta lähde. Tänä hetkenä, niinkuin kaksi voimakasta virtaa, meidän kohtalomme juoksi yhteen. Nuku, leiri, nuku! Huomenna minä herätän sinut uuteen ajatukseen ja mielet liekkeihin sytytän.
(Menee vasemmalle).
BERENICE: (näyttäytyy oikealla äärellä, katsoo Tiituksen jälkeen). Minä ihmettelen. Uskonko itseäni? Näinkö jo olen onnistunut!—Ah, joko nyt, joko nyt!—Jerusalem, roomalainen on sinut tallaava jalkojensa alle. Jerusalem, juutalainen olen minäkin: miksi häpäisit minun ja miksi poltit minun asuntoni! Hyvästi ikuinen Jerusalem. En minä sinulle pahasti kostanut, en minä sinua vähästä myynyt: maailman valtaan minä sinut vaihetin.
(Esirippu).