LYSIMAAKOS: Herra, ei se ole tärkeintä. Tärkeintä on olla erehtymättä itse hoidon tavassa.
TIITUS: Valtakunnan asioille on kuitenkin perin tärkeätä, että punnitset sitä kysymystä.
LYSIMAAKOS: Luvallasi sanoen, herra, minun asiani on vaan katsoa, että ihminen jääpi eloon.
TIITUS: (kiivastuu, mutta hillitsee itsensä).
LYSIMAAKOS: Kaikki on mahdollista. Mahdollista on, että loppu tulee äkkiä—milloin emme odotakaan. Mutta yhtä mahdollista on, että caesar— hän on nyt seitsemänkymmenen kahden ikäinen—kestää tämän kohtauksen ja elää vielä kymmenen, miksei parikymmentäkin vuotta. Sitä hetkeä ei tiedä yksikään. Se on ja täytyy olla ihmisille salaisuus.
TIITUS: Ainakin lääkäreille.
LYSIMAAKOS: (poistuu sisähuoneeseen).
TIITUS: (puhuu oikeaan sivuhuoneeseen): Berenice! Minä tarvitsen sinua.
BERENICE: (tulee kuulumattomasti, seisoo pari askelta ovelta).
TIITUS: Sinä kuulit mitä Lysimaakos sanoi?