BERENICE: (nyykäyttää päätä).
TIITUS: Siten päivästä päivään, kuusta kuuhun, vuodesta vuoteen. Mitä puuttuu minulta? Hallitsen kaikki virkakunnat, sanelen keisarilliset lausunnot senaatissa, olen ainainen konsuli, olen tribuuni, elinajakseni pontifex, olen pretoriaanein päällikkö,—olen isäni myötähallitsija,—caesar. Ja kuitenkaan en ole saavuttanut sitä, mitä olen tarkoittanut. Kuka tietää kumpi meistä ennen kuolee. Tämä epävarmuus se kalvaa ja kuluttaa minua. Ennen muinoin tein mitä tahdoin, saavutin mitä tahdoin. Nyt ei se ole enää minun vallassani. Olen sitonut itseni.
BERENICE: Se on hyvin totta: sinä olet pysähtynyt. Rohkeutesi on rajansa löytänyt. Sinä et ole enää niin nuori kuin silloin.
TIITUS: Ei, Berenice, intohimoisemmin kuin koskaan palaa mieleni. Tämä epätietoisuus se on vaan mahdoton minulle. En voi elää ilman varmuutta. Tuo Lysimaakos, hän ei voi mitään sanoa. »Se voi tapahtua kohta»—ja sitten taas: »voi elää vaikka kaksikymmentä vuotta.»—Jos ei lääketiede voi minulle vastata, kysyn auguurilta, enteiden lukijalta.
BERENICE: Jos se vaan ei huomiota herättäne. Sanovat: Tiitus on levoton.
TIITUS: Joka taholta minä olen aidattu.—Sinä, Berenice, olet itäisiltä mailta: sano, tunnetko enteitä, joista voi tulevaisuutta arvata?
BERENICE: Ha-ha-ha.
TIITUS: Sinä naurat?
BERENICE: Minusta on aina kummalta tuntunut, että roomalaiset uskovat enteihin. Tiitus, maailman valta on omankäden tuote. Ei kukaan sinua siihen auta, ellet sinä sitä ota!
TIITUS: Kunpa tietäisin, ettei siitä tule minulle rangaistusta taivailta! Hän on isäni.