TIITUS: (sortuen) Voi minua, mitä olen kuullut! Aulus Caecina tahtoi myrkyttää tieltään minun veljeni! Domitianus häpäisi minun muistoni. Rooman ylimykset pilkkasivat minua. Omat koti-orjani ilkkuivat minulle. Berenice, sinä sanoit: minä olen sen, jonka on Rooman valtakunta. Kaikki—kaikki he ihan samaan pyrkivät kuin minä,—ja ovat valmiit murhiin ja myrkytyksiin, niinkuin minä. Oo, jumalat, tämmöinenkö oli se hetki, jota elämäni tavoitti! (Katsoo ympärilleen) Mikä minä olen? Olenko minä maailman herra? Vai olenko minä vaivainen, hylätty, yksinäinen? Ei minulla ole ketään! Vanha isäni olisi ollut—(huutaa): ääh!
LYSIMAAKOS: (kuultuaan huudon, tulee oikealta kuulumattomasti, jää perälle).
TIITUS: Voi minua, niinkuin haavoitettu kauris minä mykistyn tähän! (Huomaa Lysimaakon) Ah, Lysimaakos, Lysimaakos! (Juoksee hänen luokseen niinkuin ainoan ystävänsä).
LYSIMAAKOS: Miten on terveytesi, herra? Sinun ruumiisi vapisee.
TIITUS: (peittäen mielentilaansa) Ha-ha—. Olen usein aikonut sinulle puhua siitä asiasta. Katsos, minua vaivaa eriskummallinen tauti.
LYSIMAAKOS: Sano minulle se tautisi, niin sen parannan.
TIITUS: Se tauti on keisarille kovin sopimaton. Vastoin tahtoani nousee näet rinnastani tuska tänne kurkkuun, jäseneni vapisevat ja silmistäni vuotaa vesi.
LYSIMAAKOS: Kovin merkillinen tauti.
TIITUS: Voisihan luulla minun itkevän. Katso itse. Roomalaisen silmissä ei mikään ole häpeällisempää. (Uhkaavasti): Siis vaiti minun taudistani, muista!—
LYSIMAAKOS: Kylmimmän lähteen vedellä täytyy huuhdella ruumistasi. Tai vielä parempi jos lumikylpyyn suostuisit.—Tuon sinulle vahvistavan juoman. (Menee oikealle).