Tule joukkoomme, Tiitus! Meitä on suuri veljeskunta. Kaikki siellä rakastavat sinua. Kaikki olemme yhtä elämässä ja yhtä ylösnousemuksessa. Rauhaan ja onneen sinua kutsun.
TIITUS: (Antautuen Lysimaakon mielentilaan) Vapaana hengähtäisin, yhdessä huokauksessa puhaltaisin pois tämän painon. Voi minua, voi minua! niinkuin lapsi minä itken.
LYSIMAAKOS: Tämä on minun viimeinen ja ainoa lääkkeeni sinun uutta tautiasi vastaan, Tiitus.
TIITUS: (säpsähtää itkustansa). Lysimaakos! Sinä olet kuoleman oma!
LYSIMAAKOS: Orjanasi olen elänyt. Sinua parantaakseni mielelläni kuolenkin.
TIITUS: Ha-ha—sinähän sanoit, ettei keisari voi tehdä hyvää. Minä näytän sinulle. Minä aijoin tappaa sinut, mutta nyt sanon: teen sinut vapaaksi! Mene! (Kun Lysimaakos viipyy): Mene salaa minun takaani, etten huomaa sinun menevän. Joudu! Sinä et ymmärrä, että se on suuri työ minulta. Mene! Mene, mene!
LYSIMAAKOS: Hyvästi, Tiitus!—Kutsu minua, jos tarvitset. Menen veljieni luokse, kerron heille, valmistan sinun tulosi! (Menee).
TIITUS: Mitä hän sanoi? »Kerron veljille»? Huomenna hän varhain seisoo torilla ja kertoo tutuillensa: »olen kääntänyt Tiituksen mielen, näin hänen itkevän edessäni!» Ja Rooma sanoo: »Tiitus itkee, Tiitus ei ole roomalainen» (Huutaa Lysimaakon jälkeen): Seis mies! (Liktorille): Hän ei saa elää. Tuo minulle hänen päänsä!—(Itsekseen): Pelastettu olet sinä Tiitus ja sinun valtikkasi! Ei kukaan ole vielä nähnyt sinua! Sinä olet Rooman herra!
LIKTORI: (tuo kilvellänsä vaatteen alle peitetyn pään).
TIITUS: (viittaa asettamaan sen kauemmas luotaan).