CALLIAS: (kirjoittaa, tahtoo panna kokoon pergamentin).
TIITUS: Mitä sinä kirjoitit?
CALLIAS: Keisarillinen majesteetti on, saapuneena sukutilallensa, vaarallisesti sairastunut.
TIITUS: Callias, pyhi pois sana »vaarallisesti». Se herättää ennenaikaista levottomuutta. Kaikki saapuisivat tänne ja yksi ja toinen voisi ruveta odottamaan minun kuolemaani.
CALLIAS: (antaa pergamentin ulos).
TIITUS: Mitä sinä itse sanot minusta?
CALLIAS: Koetan parastani. Toivo ei ole läheskään lopussa.—Istu, caesar, tähän vuoteelle. Kohta valmistan kaikki. Asettelen lääkeastiani, järjestelen rohtoni. Kohta virkistyt ja kuulet kuinka iloisesti kiurut visertelee hattaroissa. Ja kaikki sinulle jälleen hymyilee.
TIITUS: Sinä lohduttelet minua niinkuin hautaan meneväistä.—Callias, sulje visusti ovet, ettei ole yhtään orjistani täällä, eikä kukaan seurueestani tule tänne sisälle. En tahdo näyttää itseäni tämmöisenä. Voi, Callias, voi tätä matkaa tänne! En luullut koskaan perille pääseväni. Kuume polttaa ohimoitani, kurkkuani kuivaa. Minä olen todellakin kovasti sairastunut.
CALLIAS: (lääkepöytänsä luona) Sen olen jo kauan sitten huomannut caesar.
TIITUS: Minä luulen, että Domitianus veljeni myöskin sen huomasi.
Minusta näytti niinkuin hän olisi matkan kestäessä sinulta tuon
tuostakin kysynyt, kuinka minun tilani on. Mitä sinä vastasit hänelle?
Katso tännepäin, Callias.