Koetin ajatella, mitä hänelle vastaisin, kertoisinko laestadiolaisista, vapaakirkollisista, pelastusarmeijasta, nyreeniläisistä. Jätin kuitenkin sen tekemättä, sillä kaikki nämät lahkot huolehtivat ainoastaan sielujen pelastamisesta johonkin haudantakaiseen elämään, ja tuskin tietävät mahdollisista "kysymyksistä", mutta Tolstoi tietysti uteli, eikö Suomessa ollut semmoista uskontoa, joka olisi suomalaisille osoittanut miten heidän on menetteleminen nyt, heidän omassa pulmakysymyksessään. Ja hänen kysellessään minulle kävi selväksi, että on sentään suuri ero paneeko hädän tullessa toimeen julkisia jumalanpalveluksia, laulaako virren värssyjä ja "Jumala ompi linnamme", vai ajatteleeko, että Jumalaa voi palvella ainoastaan täyttämällä hänen tahtoansa sillä hetkellä, mikä on.
Sitten hän rupesi puhumaan työlakoista. "Työlakko palkkojen enentämiseksi olkoon sinänsä, sanoi hän, mutta työlakkoa voi ajatella muistakin syistä syntyneenä." Ja hän kertoi, että kaksi professoria oli äskettäin tehnyt työlakon ilmoittaen ei voivansa alistua nykyisiin pakollisiin yliopistojärjestyksiin. "Se on vaan 'kaksi', mutta se kuitenkin osoittaa, että työlakko-aate on levinnyt piireihin, joissa se ennen oli tuntematon. Se on työlakko omantunnon vuoksi. Ihminen on käsketty vetämään eräästä nuorasta, hän tekee työtä käskettyä eikä nurise. Mutta jos hän saa tietää, että se nuora johtaa seinän läpi gillotiinikoneeseen, niin hän olisi huono mies, ellei tekisi työlakkoa ja häntä voi puolustaa ainoastaan niinkauan kuin hän ei sitä ymmärtänyt. Eikä ole sitä alaa, missä ei kieltäytyminen väärän käskyn noudattamisesta olisi paikallaan, olisi juuri sitä, mitä pitää tehdä, ja olisi aina siunausta tuottava."
Sitten hän vielä puhui yleisesti passiivisesta vastarinnasta, josta en voi tässä tilaisuudessa sen tarkemmin selkoa tehdä.
Ja vihdoin hän sanoi, ikäänkuin hyvästiksi kaikki yhteen kooten, täynnänsä lämmintä osanottoa ja toivoa, hiljaisella äänellä ja syvästi silmiin katsoen:
"Kaikki on Kristuksen opissa, se ratkaisee kaikki vaikeudet."
VII.
Krimin niemellä, 22.-25. IV.
Kirjoittaessani täällä viimeisiä muistoja matkaltamme ja lopetellessani päiväkirjaani jo tulee lähtö takasin Suomeen. Täällä kukkivat jo hedelmäpuut, ja vuoret peittyvät vihreään asuunsa, silloin kuin Suomessa on koivu vielä alaston ja kevät vasta alullaan.
Hyvästi jälleen Krimin mahtava vuoristo, sinun kaukainen Tshatyr ja jylhä Teinerdshi. Jo on painunut unohtumattomaksi mieleen vienon sininen meren pinta, johon vuoret päistikkaa syöksyvät. Se ottaa ne vastaan hellästi leikkivään viriinsä ja katkaisten peittää näkymättömiin niiden syvyydet. Olen monta kertaa nähnyt kiurun nousevan pellolta, olen katsellut hattaroita ja ihmetellyt niiden yhtäläisyyttä täällä ja meillä. Vuorilla ollessa pysähdyin pyökkipuun viereen ja aloin kaappia viheriätä sammalta sen kuorelta: kaikki se oli aivan niinkuin Suomessa, purot, sammaleet ja hattarat. Olen kuullut myöskin käen kukkuvan, se oli kuin Rantalan kuusesta tänne lentänyt. Olen loikonut kummulla ja katsonut ylös jäähtyvään iltataivaaseen, ja samat tähdet syttyivät tuikkimaan, saman Otavan löysin ja sen pienen kolmisikerön alhaalla. Kuukin nousi pyöreine pintoineen, tuttuine tahroinensa.
Omituisen valtavasti saattaa tämmöisissä tilaisuuksissa tuntea, että kaikki ihmiset ovat samasta lähteestä, niinkuin he näkevät saman auringon hohteen ja saman kuun kumotuksen. Mitä minä olen elinaikanani oppinut rakastamaan kotimaassa, sitä kaikkea on täällä ja joka paikassa maapallollamme, ja se on siemen, että oppisi rakastamaan vierasta maata. Kotimaa on siksi, että voisi oppia rakastamaan sitä, mikä ei ole kotimaa. Ja jos meri viskaisi minut vieraaseen saareen, tai, vielä paremmin, minun olisi kuoleman jälkeen tuleminen toiseen kiertotähteen, ja jos minä siellä outojen puiden seassa näkisin valkorunkoisen koivun ja ilta-auringon kohteen sen kyljellä, niin auttaisi minua tämä kotimaan anti sydämmessäni, ja minä voisin ruveta rakastamaan vierasta tähteä.