Tällä omituisella, lääkäriä tahallaan säikyttävällä lauseella Tolstoi lopetti keskustelun Kreutsersonaatista ja nousi ylös.
Vielä näin erään englantilaisen tiedemiehen tulevan esille paksun tieteellisen kirjan kanssa, jota hän esitti Tolstoin luettavaksi ja saikin hänet hyvin innokkaasti kuuntelemaan itseänsä. Hän kertoi matkoista itämailla uskonnollisten tutkimusten tarkoituksessa, ja erittäinkin eräästä Persiassa löytyvästä laajasta "babistit"-nimisestä lahkokunnasta, jota on paljon vainottu ja koetettu tukahuttaa. Sen opit, kertojan mukaan, tavattomassa määrässä lähenevät Kristuksen oppia, ja tämän oppinsa seuraamisesta he ovatkin vaarallisiksi selitetyt ja vainonalaisiksi joutuneet, sillä heidän pääuskonkappaleensa on, kuten tosi kristityilläkin, että kaikki ihmiset ovat veljiä keskenänsä, ja että siis ihmisiin ampuminen, minkä varjon alla tahansa, on yhteisen jumalan tahtoa vastaan.
Englantilainen oli oppinut jotakuinkin venäjän kieltä ja käänteli sen lauserakennuksia parhaan kykynsä mukaan englantilaisiin kohteliaisuuksiin.
Hänen jälkeensä ilmestyi tanterelle eräs nuori, hienosti puettu venäläisen kauppiaan poika, joka oli ilmoittanut lähtevänsä saattamaan viimeisiä duhobooreja Amerikaan. Hänen varakas isänsä oli jo uhrannut 7 tuh. ruplaa duhoboorien hyväksi, mutta poika tahtoi personallisella työllä auttaa asiata, ja oli hauska nähdä hänen kirkkaita sinisiä silmiänsä innosta hehkuvina.
Duhoboorien uskonlahko on myöskin jo vanha Venäjällä ja kuten kaikki muut ollut vainojen alaisena. He eivät tunnusta mitään jumalankuvia eivätkä ota osaa oikeauskoisten jumalanpalvelukseen. Tärkein ja omituisin piirre heidän uskossansa on se, että he ajattelevat jumalaa elämänhenkenä, jota siis voi palvella ainoastaan niin, että palvelee kaikkea sitä, mikä elää. Tästä syystä he eivät koskaan tahallisesti tapa mitään elukkaa, ja lihan syönti on kokonaan vieras asia heille. Ihmisiä he samasta syystä eivät myöskään voi missään tapauksessa ottaa tappaaksensa. Ihmistä he kunnioittavat jumalan temppelinä ja ihmisen palveleminen työllä ja teolla on heidän elämänsä varsinaisena tehtävänä. Heillä on tapana kumartaa toisiansa tämän jumalanpalveluksen nimessä, sillä kumartaessa ihmiselle he kumartavat sille, joka ihmisessä asuu.
Noin kymmenkunta vuotta sitten saattoi vielä tästäkin lahkokunnasta, niinkuin molokaaneista, sanoa että se oli joutunut rappiolle. Entisestä totisuudesta ja opin seuraamisen ankaruudesta oli monessa kohden luovuttu ja valtaan oli päässyt löyhyyden henki, jota edisti etupäässä se seikka, että duhoboorien taloudellinen asema ja toimeentulo oli kohonnut erinomaisen hyvälle kannalle. Mutta silloin juuri tulikin isku, joka nosti jälleen eleille entisen hengen. Heidän suuri yhteinen omaisuutensa tuli otetuksi takavarikkoon ja selitetyksi kunnan omaisuudeksi, jota he eivät enää saisikaan mielensä mukaan käyttää. Suuret riidat ja rettelöt syntyivät, jotka loppuivat duhoboorien tappioksi. Tämä herätti heidät unesta. Ja he jakoivat tasan kaikki mitä heillä oli yksityistä omaisuutta ja lopettivat keskuudessaan koko yksityisomaisuusjärjestelmän. Samassa he jyrkästi kieltäytyivät noudattamasta semmoisia esivallan käskyjä, jotka sotivat heidän uskoansa eli elämän palvelemisaatetta vastaan. Ja aivan pian he saivat käytännössä tilaisuuden osoittaa elpyneen uskonsa lujuutta. Heistä tuli nimittäin yksi joukko komennetuksi aseelliseen vartioon, jonka tarkoitus oli joidenkin ryövärien kiinniottaminen. Tultua paikalle kaikki duhoboorit kokoontuivat yöllä yhteen ja polttivat suurissa rovioissa aseensa, laulaen tällöin uskonnollisia psalmejansa. Mikään väkipakko, mitkään vankeusuhkaukset eivät saaneet heitä tarttumaan uudestaan aseisin. Ja nyt alkoi se vaino heitä vastaan, joka yhä yltyen on kestänyt näihin päiviin asti. — Ensin he karkoitettiin asumattomille aroille, mutta ennen pitkää oli koko aro kukoistavana, hedelmällisenä kenttänä. Passiivisessa vastarinnassaan he yhä pysyivät kiinni ja vihdoin kävi niin, ettei yksikään heistä suostunut asevelvollisuutta täyttämään. Tuli todistetuksi, että vanhemmat, äidit, kehoittamalla kehoittivat lapsiansa, jotka nuoruuteensa nähden asevelvollisuus-ijässä ovat vielä heikkoja, kieltäytymään, ja siunasivat heitä, kun heitä vangittiin ja vietiin pois kruununkyydillä. Nyt seurasi duhoboorien toinen karkoitus, ja tällä kertaa semmoisille seuduille, missä he olivat aivan tottumattomat elämään: kylmään, autioon ja asumattomaan vuoristoon Kaukaasiassa. Täällä menikin heidän olonsa aivan hullulle kannalle. Pian rupesi nälkätauti riehumaan heidän joukossansa, lavantauti ja kaikellainen muu sairaus, erittäinkin silmien sokeutuminen leveni arveluttavasti ja heitä kuolikin siellä laumoittain. Silloin saatiin aikaan sellainen lievennys heidän kohtalollensa, että tuli lupa muuttaa maasta kaikkien, jotka eivät olleet asevelvollisuusijässä, ja kieltäytyjät lähetettäväksi kruununkyydillä Siperiaan. — Tietysti olisi heidän, aivan varattomiksi kun olivat käyneet, ollut aivan mahdoton muuttaa omin varoin maasta; mutta silloin rupesivat muut ihmiset heitä auttamaan, erittäinkin Tolstoi ja hänen ystävänsä. He toimitettiin ensin Kypron saareen, mutta tämä suuria puuhia ja kustannuksia kysynyt toimi näyttäytyi epäonnistuneeksi, sillä ilmanala oli täälläkin sopimaton ja taudillisuus ei ottanut vähetäkseen. Pitkien tiedustelujen perästä eri maista, tarjoutui vihdoin mahdollisuus siirtää duhoboorit Amerikan Kanadaan, jossa maat olivat jotenkin samantapaiset kuin heidän entiset viljelysmaansa ja ilmanalakin samallainen. Mutta Amerikan hallitus pani suuren vaikeuden eteen: piti hankkia noin 500 markan takuu miestä kohden, ettei duhoboorit joudu hallituksen kustannettaviksi, jos syystä tai toisesta heidän toimeentulonsa ei onnistuisi. Kun duhobooreja oli Amerikaan vietäviä kuudetta tuhatta, olisi takuusumma noussut miljooniin, ellei sitä vihdoin olisi saatu melkein puoleksi vähenemään; ja nyt ryhtyi Tolstoi siihen keinoon, josta jo olen kertonut: kirjoittamaan ja täydentämään erästä jo kauan sitten alottamaansa mutta kesken jäänyttä novellia, josta nyt on paisunut suuri romaani, "Ylösnousemus". Koti- ja ulkomaalaisilta kustantajilta on hän saanut niin paljon rahoja kokoon, että kaikkien duhoboorien siirtäminen Amerikaan tulee näinä päivinä toteutetuksi asiaksi.
Hän ottaa tavattoman paljon osaa kaikellaisiin käytännöllisiinkin kysymyksiin ja puuhiin tässä asiassa. Niinpä hän nytkin pyysi seuralta anteeksi ja poistui puoleksi tunniksi, kirjoittaaksensa kirjeitä joillekin amerikalaisille konsuleille. Myöskin huolehti hän kovasti poikaansa, Sergeitä, joka oli ollut viimeistä duhoboorien joukkoa saattamassa Amerikaan, eikä hänestä pitkään aikaan ollut mitään kuulunut. — Sain nähdä erään Amerikan lehdissä olleen valokuvan mukaan tehdyn ja tänne saapuneen kuvan, jossa tuhansiin nouseva duhoboorijoukko on kuvattu saapuneena New-Yorkin satamaan. Miehet seisovat säkkinensä ja vaimot nyyttinensä avaralla kaupungin laiturilla, juuri nousseina mahtavasta atlantinhöyrylaivasta. Sergei Tolstoin kuva on erikseen painettu ja samaten erään ruhtinas Hilkovin, Englannissa asuvan maapakolaisen, joka niinikään oli heitä saattamassa ja opastamassa. Amerikan hallitus ja New-Yorkin yleisö kuuluu ottaneen heidät erinomaisella tavalla vastaan. Paitsi sitä, että heille annettiin todellakin hyviä maita ja vieläpä jonkinlaista rahallista apua sekä pitkäksi ajaksi myönnettiin täysi veronvapaus, kunnes ehtivät asettautua ja saada viljelyksensä tuottaviksi, oli vastaanotto kohdatessakin lämmin ja sydämmellinen. Heitä juotettiin teellä ja syötettiin ja vastaisuudeksi lahjoitettiin patoja ja muita ruuanlaitosvehkeitä. — Eikä ole ihme, että amerikalaiset hykertelevät käsiänsä, kun ovat saaneet maahansa parasta, ehdottomassa raittiudessa kasvanutta ja voimistunutta, sekä siveellisesti että ruumiillisesti tarmokkainta väkeä, mitä suuressa Venäjässä on voinut syntyä, Nämät ihmiset — he eivät kutsu itseänsä enää duhobooreiksi, vaan "maailman veljeskunnan jäseniksi" — ovat todellakin kauniit katsella ja voi ajatella, että mitkä amerikalaiset erämaat tahansa heidän käsissänsä muuttuvat ennen pitkää viljaviksi vainioiksi, sillä totisesti eivät heilläkään ämpärit vuoda eikä valjaat hajoa.
Iltateetä juotaessa Tolstoi rupesi kyselemään Suomen uskonnollisia oloja tahtoen tietää mikä usko elähyttää suomalaisia.
Ja kun minä sanoin, että suomalaiset pitävät kiini luterilaisuudesta, ei hän siihen näyttänyt tyytyvän, vaan uteli yhä eikö olisi jotain eloisampaa olemassa.
"Luterilaisuus", hän sanoi, "sehän voi olla hyvin, hyvin konservatiivista".