Yöjunassa näen unta vuoroin Pläsistä — se on hevosemme nimi, — vuoroin Suomen perustuslaeista, joita muka koetetaan pakata johonkin laatikkoon, vaan ei mitenkään saada soveltumaan niin että mahtuisivat. Tuskin herään, tuskin saan itseni reilaan, kun meidän jo on ottaminen issikka ja jo ajamme pitkin Venäjän pääkaupungin katuja.
Mikä ääretön ihmistulva, mikä loppumaton jono ristiin rastiin liikkuvia olentoja, vaunuja, omnibuksia, issikoita! Mikä määrätön joukko uniformuja, virkatakkeja, alkaen poliiseista ja kenraaleista ylioppilaihin ja koulupoikiin! Ja niiden välissä tavallisia siviilejä, naisia tuhansista eri kerroksista, eri värisiä, eri näköisiä, työkansaa, ryysyistä kellarikerroksien väkeä selkäkuormineen, — kaikki se liikkuu, liikkuu lakkaamatta samalla tavalla, ja vaikka kysymys on ihmisistä, ei voi sanoa, mikä on liikkeen tarkoitus. Muurahaiskekoa katsellessa voi sanoa, miksi he ovat näin yhteen kokoontuneet ja miksi kaikki liikkuvat; mutta ihmispyörteestä ei voi mitään tämmöistä yhteistä tarkoitusta keksiä. Päinvastoin, kun koettaa keksiä, hämmentyy semmoiseen äärettömyyteen erilaisia aikeita, että helpommin luulisi voivan luetella tähdet kuin mainita jokaisen eri aikeen. Tuo ehkä menee mummon luokse, joka oli luvannut merkata hänen paitansa; toinen menee ottamaan mittaa sen käytävän leveydestä, joka on pantava asfaltilla; kolmas kävelee; neljäs on ollut juustoa ostamassa: viides istun maalattuna eteenpäin kiitävissä vaunuissa; kuudes ajaa neuvostoon, joka ratkaisee Siperian rautatien keskeytyksen tai jatkamisen; seitsemäs — minä tulisin hulluksi jos pitäisi kaikki luetella.
Ja onko yhtäkään koko Morskajalla, Liteinajalla tai Nevskillä, joka ajattelisi Suomen asioita! Minä olen ihan kuin väärään osunut. Siellä kotona luulin tietäväni, että Pietarissa on ihmisiä, jotka suosivat Suomea, ja minun ajatuksissani tämä osa väestöstä erottui ikäänkuin toiseksi puoleksi, hiljaiseksi ja luotettavaksi ihmislaumaksi, jotavastoin toinen puoli oli vihasennäköisiä, muljosilmäisiä, milloin hyvänsä valmiina hyökkäämään. Nyt kulkivat ja ajoivat kaikki sekasin, kukin omissa asioissaan ja silminnähtävästi ei Suomi hetkeksikään ollut heidän huomiossaan.
Me ajamme myöhemmin taidenäyttelyssä, mutta Suomen kysymys ei mene mielestäni.
Admiraliteetti, — tuo suuren kylän kokoinen rakennus, jossa sijaitsee meriväen hallitusvirastot, — siellä ei nyt varmaankaan kukaan Suomea ajattele. Hallitsevan senaatin ja pyhän synoodin mahtava punanen rakennus — niin suuri kuin meidän yliopisto, senaatti ja senaatintori yhteensä, — missä siellä paperien, hyllyjen, salien, arkistojen, pöytien ja kirjurien loppumattomuudessa löytyisi joku keskus, jossa Suomenkysymys edes jonakin sivuasiana olisi esillä! — Tuossa ajaa maneesista ulos ratsukaartin komppania, pitkiä miehiä, suurten, notkeitten hevosten seljissä. Väkijoukko pysähtyy ihailemaan. Nämät itsetietoisina ja ajattelematta ketään muita katsovat sen ylitse. Mitä on Suomi ja sen perustuslait? — Tuossa mahtavat kasarmit ja kultakypäriset vahdit niiden portailla. Jalka väsyy ennenkuin pääsee päästä päähän. Sieltä kuuluu sotaväen melu. Mitä ihmettä on Suomen leppäinen lehto tai humiseva hongikko näille? — Tuolla talvipalatsi — se on tyhjä, keisarilliset ovat Tsarskoeseloossa. Tuolla Iisakin kirkko, tuolla muut kaikki, kultaisine kupuinensa, maalauksinensa, jumalankuvinensa, polvistuvine ihmisinensä, pyhimyksinensä, joilla on jokaisella oma kansallinen historiansa ja värinsä — ihan outo meille.
Olisiko Suomi jossain tuolla sisällä, noissa komeissa Sergejefskajan tai Nabershnajan yksityiskartanoissa. Siellä kai asuu ihmisiä, jotka lukevat ja ottavat selvää, — joilla on sympatiioja. Ohi ajaessa alan katsoa ihan kuin tutkien suuriin yksiruutuisiin ikkunoihin. Näen sieltä hämärää tummuutta ja mielikuvitus luopi eteen ruhtinaita ja ruhtinattaria. Ikkunaverhojen takaa häämöittää silmälle vaan joku marmorikuva tai kattokruunu, kultajalkainen vaasi; toisin paikoin valkoiset rullakartiinit ovat lasketut; herrasväki on arvattavasti ulkomailla. Katu on siistitty, kuulumatta liukuu ajurien pyörät pitkin puista katusiltaa, jokaisen käytävän edessä seisoo pöyhkeileviä portinvahteja poskipartoineen, polvihousuineen, valkoisissa liiveissä ja kirjavissa takeissa, vaunut tulevat ja menevät, ja mustien orhien kavioin kopse on ainoa vallitseva ääni. Mitäs minä joka olin vihaavinani rikkautta ja ylellisyyttä, olenko minä lumottu? Yhtäkkiä minua tahtomattani vetää ja tempoo tuo salaperäinen ylimysmaailma. Suomi sulavine hankineen ja perustuslakineen, jäätkö sinä köyhän edustajaksi, ja olenko minä ihankuin hylkäämässä sinua, vaihtamassa sinun kotoista yksinkertaisuuttasi tähän salaperäisesti viehättävään mahtiin! Olenko todella lumottu? Enkö ole sen varmemmalla pohjalla?
Tarvitsen melkoista voimain ponnistusta puistaakseni pois tuon omavaltaisen tunteen, ja minulle tulee selväksi, että se oli minulla ymmärtääkseni millaisen alituisen lumouksen alaisena elää suurin osa tuota kihisevää ihmislaumaa — itse siitä tietämättä. Tietämättään heitä kahlehtii kaupunkiin rikkauden, kaikkea ohjaavan vallan ja ruhtinattarien ihailu. Ja onkin melkein yli-inhimillistä jäädä koskemattomaksi, kun kaikki tuo alituisesti silmäin ohi kulkee. Sentähden on myöskin selvä, ettei tässä ihmiskokouksessa voi olla ketään, jolle olisi mitenkään tärkeätä, että jollekin syrjäiselle Suomelle tapahtuisi oikeus. Jos Suomen kysymys sattuman kautta joutuukin jonkun ajatusesineeksi, niin arvostelee hän kysymystä oman mielentilansa eli pyrkimyksensä mukaan, mutta hänen pyrkimyksensä on se valtakunta, joka on hänen silmiensä edessä.
Niinpä eräässä kansanluokassa, kun rupeaa vaan Suomesta puhumaan, ilmestyy heti vihanilme kasvoihin. Tämä luokka on niitä, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi venäläisissä kaupunkilais-oloissa, se on: kaipaavat vapautta, tuntevat painoa päällänsä, eivätkä voi nähdä hedelmää ponnistuksistansa, Näitä ovat pikkukauppiaat ja alemmat sekä siviili- että sotilasvirkamiehet. Minä olen kuullut niiden puhuvan Suomesta juuri niinkuin he puhuvat juutalaisistakin. Mistä se tulee, he arvelevat, että juutalaiset, vaikkeivät ole venäläisiä, kuitenkin Venäjän valtakunnassa voivat kohota rikkaammiksi ja mahtavammiksi meitä? Varmaan heillä on jotain etuja, joita meillä ei ole. Alas siis juutalaiset! Ei kukaan saa Venäjällä voida paremmin kuin venäläinen! — Juuri näin, kun he kuulevat suomalaisten hyvinvoinnista, heissä herää alasvetämisen halu: he jaksavat tyytyä asemaansa ainoastaan jos kaikki ovat yhtä huonossa asemassa.
Esimerkiksi tämmöinen keskustelu: Oletteko kuulleet kuinka Suomi nyt on nujerrettu? — Olen, kaikki etuoikeudet ovat nyt maan tasalle hävitetyt. — Sepä se, olisi vaan jo aikaa sitten pitänyt se tehdä!
Tämän suurimman, kaupunkilaisen yhteiskuntaluokan psykolooginen suhde "etuoikeutettuun" Suomeen levenee muuallekin, missä on tyytymättömyyttä omiin oloihin. Ei kuitenkaan läheskään kaikkialle. Niitä on tyytymättömiä, jotka eivät sano suovansa Suomen itsenäisyyden kukistumista, vaan päinvastoin, kun näkevät Suomen oloissa toteutettuna osaksi omat parannustoiveensa, pitävät tätä asiaa kyltissänsä ja, viitaten siihen, sanovat: me emme pyydä paljon; antakaa meillekin edes se mikä on annettu suomalaisille!