Näihin kuuluvat aatteellisemmat piirit, semmoiset, joilla ei ole mitään osaa valtiollisten asiain johdossa ja jotka ajavat asiatansa paremmin yleisen obstruktsioonin kuin minkään parlamentaarisen ohjelman mukaan. Näihin kuuluvat myös oloihinsa tyytymättömät ylioppilaat, joiden joukossa melkein yleensä tuntuu lämmintä osanottoa. Sama on asianlaita niissä kypsyneemmissä piireissä, jotka, pienen mahdollisuuden rajain sisäpuolella, toimivat sosiaalisten aatteiden ja pyrintöjen levittämiseksi. Ja minä luulen, että heidän sanavapautensa on viime aikoina laajentunut, mitä koskee teoreetisiin väitelmiin, joita he kovin rakastavat ja joita pidetään verrattain vaarattomina. Niinkuin he inhoavatkin kansallista ja siis myöskin suomalaista sulkeutumista itseensä, niin he kannattavat kaikkea pyrkimistä parlamentaariseen vapauteen ja he kuvailevat, että meillä kaikki haluavat rajatonta äänestys- ja vaalioikeutta. Kovasti he tahtoivat tietää, mihin puuhiin suomalaiset aikovat ryhtyä vapautensa säilyttämiseksi. Selitin tietysti kansansivistyttämispuuhamme, "Se kaikki on hyvä tulevaisuudessa, mutta mitä te nyt aijotte tehdä?" sanoivat he. Minä mymisin jotain vastausta, mutta oikeastaan ajattelin, ettemme yhtään mitään aijo tehdä. "Suomalaisten voima on siinä, että he luopuvat kaikesta politiikasta ulospäin ja tekevät keskenänsä mitä voivat", sanoin minä. Tätä ei venäläinen voi ollenkaan ymmärtää. "Sehän on fatalismia! Se on kevytmielisyyttä!" — "Paljon kevytmielisempää olisi ruveta hakemaan myötätuntoisuutta kannatuksen toivossa," — Olan kohautuksia, pään pudistuksia!

Mutta on aatteellisiakin piirejä, jotka eivät ole suinkaan myötätuntoisia Suomen "isälliselle autonomialle." Nämät ovat niitä, joita äskettäin vielä oli meidänkin joukossamme, ennenkuin meillä tehtiin viimeinen sovinto puolueiden kesken. Olihan ennen joukossamme niitä, jotka tahtoivat, että ruotsalainen kulttuuri tunkeutuisi läpi koko maan eikä olisi ainoatakaan suomalaista sora-ääntä koko valtakunnassa. Oli myös niitä, jotka olisivat mielihyvällä nähneet, kuinka kaikki ruotsalaiset viikingilaivoissaan keikkuvat länttä kohden oman emämaansa syliin ja Suomi olisi ikuiseksi vapautunut "vieraasta" kansallisuudesta. Nämät ovat tosin jo menneitä asioita, mutta ehkä ne ovat vielä siksi hyvässä muistissa, että niiden avulla hyvin voimme ymmärtää puheenalaisia aatteellisia piirejä Venäjällä. Tämä sama kansallisen hegemonian aate, joka on meille jokaiselle niin tunnettu ja josta meidän oli niin perin vaikea luopua, se se nyt tahtoo syöstä koko Suomen tieltänsä, "ettei olisi mitään soraääniä koko valtakunnassa ja ettei missään löytyisi vierasta kansallisuutta." Onkohan tämä aatesuunta väkevä Venäjällä; onkohan se laaja? Onkohan sillä paljon merkitystä ja sananvaltaa korkeimpaan hallitukseen nähden? Näitä asioita en joutanut tutkimaan. Tiedän vaan, että kaikki meille vihamieliset sanomalehdet ovat heidän käsissään ja ohjissaan.

On sitten vielä suuri joukko hyvinvoipia ja oleviin oloihin tyytyväisiä ihmisiä, jotka myöskin ajattelevat Suomesta epäsuosiollisesti. En voi keksiä juuri mitään muuta syytä siilien kuin muodin. He liikkuvat baaleissa, ajelevat vaunuissa, mutta heillä ei ole aikaa olla aatteellisia. Kun heiltä kiristää syytä, miksi he Suomea vihaavat, ei heillä ole mitään aatteellista pohjaa. He suuttuvat, että niin selvän asian aiheita heiltä ollenkaan tiedustellaan. Seisovana argumenttina heidän kaikkien suussa on se, että "Suomi maksaa Venäjälle paljon, eikä tuota mitään hyötyä." Kun ruvetaan selittämään ettei Suomi maksa Venäjälle mitään, väittävät he kiven kovaan vastaan, sillä jos antaisivat tässä perään, ei heille jäisi mitään syytä siihen epäsuosioon, jonka he ovat päättäneet Suomea kohtaan säilyttää. — Olen tosin kuullut paljon muita syitä, jotka synnyttävät suomivihaa venäläisissä ja erittäinkin juuri rikkaassa herrassäädyssä. Ne ovat kaikenlaisia vähäpätöisyyksiä, mitä on voinut sattua heidän matkustellessaan Suomessa tai muuten joutuessaan suhteisiin suomalaisten laitosten kanssa, Ensin luulin, että näitä vähäpätöisyyksiä täytyy pitää tekosyinä ja varsinainen syy haettava jostain muualta. Mutta sitten huomasin, että juuri näistä vähäpätöisyyksistä selveneekin tärkein syy, joka on yhteydessä venäläisen kansallisluonteen kanssa, Joku meriupseeri kertoo käyneensä Suomessa ja vaihtaneensa siellä venäläistä seteliä pienempään. "Ajatelkaa", sanoo hän, "vaikka minä annoin venäläistä rahaa ja sain takaisin venäläistä rahaa, kuitenkin minulle annettiin kymmenen kopeekkaa vähemmin!" Kertojan mielestä tämä osoitti selvää venäjän rahan halveksimista ja hänen suomivihansa oli silminnähtävästi erottamattomassa yhteydessä tuon tapauksen kanssa. Myöskin oli heille kerran sattunut Kotkan kaupungissa, että juopuneet olivat piloilla tehneet kunniaa heille. Tämä tietysti osoitti ylenkatsetta venäläistä kohtaan. Ja miksi ei voisikin luetella yhtä ja toista suomalaisten käytöksessä, mikä todella osottaa puuttuvaa arvonantoa muukalaiselle. Pääasia on siinä, että juuri tämä seikka näyttää enin koskevan venäläisiin. Puhumatta nyt semmoisista kaikkialla tavattavista pöyhkeilijöistä, jotka vaatisivat itseänsä yli muiden kunnioitettavan, on venäläisessä luonteessa yleensä vallalla herkkä tunteellisuus, ja hän vainuaa pian, missä on puuttuvaa tunnustusta tai epäluuloa ja erittäinkin selän-takananauramista. Niin tunteellinen kuin hän on vähimmällekin todellisen ystävyyden osotukselle, niin arka hän on ystävyyden puutteelle ja loukkaukselle. Ja useinhan juuri tunteellisimmat luonteet tällaisten melkein näkymättömien vaikuttimien vuoksi ovat kasvaneet suuriksi tyranneiksi. Ajattelen aina, että koko syy venäläisten tunnettuun ja sammumattomaan saksalaisvihaan on vaan se "pikku seikka", että saksalaiset pitävät heitä ala-arvoisina ja mielellään nimittävät heitä barbaareiksi.

III.

Pietarissa, 11. IV.

Eilen kävimme teaatterissa katsomassa "Keisari Feodor Ivaninpoikaa". Tämä, runoilija A. K. Tolstoin kirjoittama 5-näytöksinen draama oli alkujaan sensuurin kieltämä, ja nyt vasta, runoilijan jo aikaa sitten kuoltua, on se saatu ottaa näyteltäväksi. Nytkin kuuluu kuitenkin Pobedonostsef sanoneen ministeri Goremykinille, nähtyään kappaleen esityksen: "kiitän teitä erinomaisesta taidenautinnosta, mutta olisimpa ajatellut sata kertaa pääni ympäri ennenkuin olisin antanut lupaa tämän näytelmän esitykseen". — Kappaletta esitettiin 70:nen kerran silloin kuin me olimme sitä katsomassa, ja huone oli nytkin täynnä.

Seuraava on sen historiallinen sisältö:

Tapaukset ovat 16:n vuosisadan lopulta, kun Venäjän valtakunnan hallitsijana oli Ivan Julman poika Feodor. Hän oli kuitenkin ainoastaan nimellinen hallitsija, sillä hänellä ei ollut mitään halua eikä mitään taipumusta ratkaisemaan valtakunnan asioita. Nämät toimet sentähden jäivät hänen ympäristölleen, etupäässä Boris Godunoville, jonka jo Ivan itse oli käskenyt hallita maata ja auttaa kykenemätöntä poikaa. Godunov on kiireestä kantapäähän puhdas politikeri; hän on itserakas, säälimätön; Venäjän valtakunnan suuruus ja yhteys on hänen tunnussanansa, vaikkei hän suinkaan omaa suuruuttansa sen rinnalla unohda, vaan menevät ne, kuten aina, yhteen: "l'état c'est moi". Erityiset sukulaisuussuhteet hänen ja keisarin välillä tukevat hänen asemaansa. — On sitten puolue, joka vastustaa Boris Godunovia. Sen johdossa seisoo Shuiskin suuri ja voimakas suku. He ovat niiden ruhtinaiden jälkeläisiä, jotka hallitsivat Shujan kaupunkia, yhä laajemmalle sieltä levittäen valtaansa. Shuiskia kannattaa taistelussa Boris Godunovia vastaan tämän hallitukseen tyytymätön kauppias-sääty ja kansan rahvas. Shuiskin aate on "vanha venäjä", se on: slaavilaisten kansain koossapysyminen kultaisen Moskovan ympärillä, vanhojen tapojen, kansallisten ominaisuuksien säilyttäminen ja kehittäminen. Näiden kahden, niinsanoakseni valtakunnallisen ja kansallisen aatteen taistelu voitosta on nyt esitetty näyttämöllä taisteluna Godunovin ja Shuiskin välillä. Heidän välissään seisoo heikko ja voimaton keisari, aavistamatta ja ymmärtämättä niitä juonia, joita hänen ympärillään on käymässä. Juuri kun Godunov sihteerinsä kanssa neuvottelee siitä mihin ratkaisevaan tekoon Shuiskia vastaan olisi ryhdyttävä, saattaa keisari ilmestyä kotiin ratsastusretkeltänsä. Lapsellisella tavalla hän valittelee ratsunsa oikkuja, kun oli melkein heittää hänet selästään se paha elukka. Valtiomiehet kumartelevat häntä molemmin puolin, häikäilemättä imartelevat häntä ja tahallaan yllyttävät hänen itserakkauttansa. Tämmöisissä kohtauksissa omituisella tavalla käy esiin, kuinka suuri pyhimys ja epäjumala keisari sittenkin on valtakunnassansa. Vaikka täynnänsä juonia, saattaa mies, jonka käsissä kaikki todellinen valta on, itse keisarinkin ylitse, samalla jonkinlaisella hurskaudella kumartua kruunatun pään edessä. Niin että aina ensimäiseksi on jumaloiva kumarrus, ja sitten vasta se asia, joka on esitettävä. Tosin tämä onkin enin valtioviisasta: ensin hyväily, ylistys, syvimmän alamaisuuden vakuutus, — ja sitten vasta armollisen suostumuksen pyyntö, ikäänkuin myöntymys todellakin muka riippuisi vaan keisarin vapaasta tahdosta ja armosta. — Keisari käsittää kaikki hovissa tapahtuvat ikävyydet ja painostavan hengen ainoastaan personallisen epäsovun seuraukseksi ministeriensä välillä, Hänen luonnostaan hellä ja hyvä sydämensä kärsii tästä epäsovusta kovasti. Ja sentähden hänen ainoa toivonsa on sovittaa vihannesten välin. Tähän tehtävään hän panee ainoan valtioviisautensa. Myönnytyksillä molemmille puolille hän koettaa saavuttaa tasapainoa. Liikuttavaa on kuulla keisarin kerran puhkeavan sanoihin: kuinka minä odotan sitä päivää, jolloin täällä on tehty sovinto ja kaikki olemme muuttuneet yhdeksi! Vihdoin hän näiden sovintopuuhiensa vuoksi on muun muassa pakotettuna työntämään luotansa sorretun kansan, joka on lähetystön kautta tunkeutunut hänen luokseen anoakseen häneltä oikeuksiensa turvaamista. — Se pettämätön keino, jota Godunov viime tingassa aina käyttää tahtonsa läpiviemiseen, on uhkaus erota hallitusasiain hoidosta, ellei keisari myönny. Häntä muka nämä asiat painavat ja rasittavat, hänen voimansa tuskin muka riittävät pitämään koossa sitä monimutkaista hallitusasiain vyyhteä, joka yhä kasvaa ja suurenee. Sentähden ei muka hänelle olisi mikään niin mieluista kuin päästä näistä vaivoista. Mutta jos hänen tuumillensa asetetaan vielä esteitä ja vastuksia, niin ei hänen auta muu kuin suorastaan pyytää eroa. Tämä keino tepsii. Keisari ei voi ajatellakaan semmoista mahdollisuutta, että Godunov jättäisi paikkansa. Ja asia loppuu aina niin, että jälkimäisen tahto voittaa. — Tapahtuu kuitenkin kerran niin, että keisari tuskaantuu ministeriinsä, joka vastoin valallista lupaustaan oli vanginnut kansan johtavat miehet. Keisari vaatii heidän vapauttamistansa, mutta ministeri vastustaa. Raivostuneena keisari vihdoin lyö kätensä pöytään ja kysyy kolme kertaa peräkkäin: olenko minä keisari, vai en? Kun nyt Godunov taas palaa vanhaan keinoonsa ja pyytää eroa, sanoo keisari: saat lähteä, mene! Ja vaikka ministeri kuinka koettaakin peruuttaa eronpyyntöänsä, käskee keisari hänen vaan lähtemään. — Kun esirippu tämän jälkeen ensi kerran nousee, näemme keisariparan istuvan vaimonsa seurassa selailemassa valtakunnan asiapapereita. Hän on nyt päättänyt ryhtyä hallitustoimiin ja arvelee suurimman takeen kansan säilyttämiseksi oikeuksissaan olevan siinä, että hän itse jokaisessa yksityistapauksessa määrää kuinka on meneteltävä. Pian saamme kuitenkin nähdä keisarin tuskastuvan, hänen paperinsa vähitellen sekaantuvat, hän huokailee, pyhkii hikeä otsaltaan, mutta selvää ei vaan tule mistään. Hän on vihdoin valmis hakemaan apua vaikka mistä. Mutta silloin kuin enin tarvittaisiin, ei ole miestä saatavissa. Ei kukaan ilmaannu häntä auttamaan. Ja niinpä hän tuskissansa jälleen kääntyy hyljätyn ministerinsä puoleen, joka tulee entistä enemmän yksinvaltiaaksi, kukistaa Shuiskin aatteinensa, ja nostaa näin suuren, yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän valtion mahtavan lipun. Keisari heikkonee yhä enemmän ja luopuu vihdoin kokonaan hallitusasioista.

IV.

(Tämä luku on kokoonpantu erinäisistä muistiinpanoista ja kirjoitettu myöhemmin kuin jälkimäiset).